Tämä jälleen yksi niistä ”aamuista” (käytän termiä aamu, vaikka on jo yli puolenpäivän – minulle tuo ajankohta, eli pari tuntia heräämiseni jälkeen, on aina aamua, oli kello mitä tahansa neljästä aamuyöllä tai seitsemän iltapäivällä), jolloin istun julkisessa kulkuvälineessä, kännykässä ei ole virtaa edes musiikin kuunteluun, ajatukset lähtevät harhailemaan ja väsynyt pääni painautuu epämukavaan tilaan kovan istuimen ja tärisevän kulkuvälineen seinän välissä. Olo on honelo, vaikka varsinaiseen humalanjälkeiseen serotoniiniromahdukseen on aikaa vielä parisen tuntia, sen verran alkoholia on vielä veressä. Tiedän haisevani vanhalle viinalle, juuri sillä ällöttävällä tavalla, jonka kaikki tietävät, kun esimerkiksi lentokoneeseen väsyneenä istuessasi viereesi asettautuu möhömahainen liikemies, joka haisee kuin rankkitynnyri. Se on samanaikaisesti sietämätöntä ja säälittävää.
Oma viinankittaamiseni alkoi edellisenä päivänä kello kolmen maissa iltapäivällä, oli eläinpuistossa kuvaamassa ja join sopivan hetken koittaessa tuopposen inspiroimaan kuvakulmien valintaa. Pieni nousuhumala ruokkii luovuutta ja taidetta, mutta toistuva humala tuhoaa taiteilijan.
Iltapäivällä istuin yhteen juna-aseman juottoloista, metroa odotellessani, ja luin Königin sarjakuvaa maistellessani 24cl valkoviinilasillista. Se on muuten erinomainen yhdistelmä, jota voin suositella kaikille, jotka ovat muuten kykeneväisiä alkoholin kohtuukäyttöön. Heille taas, jotka eivät siihen ryhmään kuulu, en suosittele juomista ollenkaan enkä missään olosuhteissa.
Metro vei minut ystäväni luokse, jossa syötiin ja juotiin lisää, laittauduttiin tyylipuhtaaksi ja lähdettiin lihatiskille yökerhoon. Sieltä taksi vei minut kahdenkeskisille jatkoille erään entuudestaan minulle tuntemattoman tyypin luo, jossa vielä maistui konjakki ja olut, ja entuudestaankin syventynyt humala johdatti levottomaan ja unettomaan yöhön, seksintäytteiseen ja huuruiseen. Pikaisen suihkun ja puhelimennumeron vaihdon jälkeen istun nyt tässä ja mietin, tuleekohan minulla koskaan saamaani numeroa käytettyä. Numeroita on silti aina hyvä vaihtaa, sanon kavereillekin. Joskus voi jäädä omia tavaroita asianomaisen luo, joita pitää käydä myöhemmin noutamassa, tai sitten voi joutua ottamaan yhteyttä vaikkapa sukupuolitaudin merkeissä. Ne puhelut ovatkin niitä kiusallisia sellaisia. – Hei, muistatko minut vielä? Siitä on varmaan jotakin kuukausi, nukuttiin yhdessä teillä. Ajattelin vaan soittaa, että oletko koskaan harkinnut klamydiasi hoidattamista? Sillä nyt se on minullakin. Että kiitti vaan.
Metro on rumankeltainen ja kylmä kuin tämä alkukesän päivä. Vieressä istuu kaljupää, joka haisee niin paljon enemmän kuin itse haisen, että haistan hänen rankkitynnyrinsä omanikin läpi. Mitään ei viitsi. Puhelin soi ja tärisee taskussa, mutta kaivan sen esiin vain katsoakseni kenelle en tällä kertaa vastaa ja mitä viesteissä lukee. He ovat kavereitani, jotka kyselevät miten ilta on mennyt. Tietävät aina kuulevansa meheviä juttuja, kursailemattomia ja sensuroimattomia, kaikkine surkuhupaisine yksityiskohtineen. Olen monelle heistä jonkinlainen sijaiskärsijä tai –eläjä. Minun ja sekoilujeni kautta he voivat vain huokaista helpotuksesta oman rauhallisen elämäntyylinsä puolesta ja kauhistella vahingoniloisena, joskus vähän kateellisenakin, että mitä tuolle yhdelle on taas tapahtunut
Näin yhden eksän, pari vanhaa säätöä ja panoa. Paljon oli myös mielenkiintoisia uusia kasvoja, joihin olisi ollut kiva tutustua jatkossa enemmänkin. Mutta palaan kotiini ja tähän kaupunkiin en lähiaikoina varmaankaan palaa. Seuraava osoite on Madrid, jo juhannuksen jälkeen, ja tunnen, että vasta siellä oikea, todellinen elämäni alkaa.
Palaan ajatuksissani takaisin niihin päiviin jokin aika taaksepäin, kun oli palannut edelliseltä Espanjan matkaltani. Ne olivat tahmeita ja edistyksettömiä päiviä, kaikki laahasi paikoillaan. Töihin oli vähän vastahankaista tarttua, ja kuntosalilla taas painot nousivat tavallista nahkeammin ääriasentoonsa. Keskityinkin aerobiseen, sillä paino oli taas päässyt pari kiloa nousemaan, ja laskin erään kerran rasvaprosenttimittarilla, että unelmaan on 8 kilogrammaa rasvaa vielä matkaa. Mutta jos työt ja treenaus takelsi, niin myös ennen kaikkea ihmissuhteet. Soitimme joitakin hätäisiä puheluita Frederikin kanssa työpäivien aikana, ja vatsassa tuntui hunajapyörteitä joka kerta noiden keskustelujen jälkeen. Hänen äänensä oli matala, miehekäs, ja hän nauroi paljon. – Papi, qué pasa? hänellä oli tapana vastata puhelimeen. – Cómo estás? Muutama tekstiviestikin lähti, mutta sitten yhteydenpito lakkasi useiksi viikoiksi hänen lähdettyä lomilla tapaamaan juuriaan Atlantin tuolla puolen. Mutta siedin yhteyskatkoksen hyvin, sillä tiesin, että hän ottaisi yhteyttä heti palattuaan. Sitä paitsi, yhteydenpito oli muutenkin typerää, kun puolisoni kanssa kaikki oli niin levällään ja sekaisin. Mitään uutta ei voisi syntyä kenenkään toisen kanssa ennen kuin entiset sotkut olisi selvitetty, joko korjattu tai pakattu pussiin ja työnnetty toisaalle.¨
Muutama päivä Madridista palattuani puolisoni yllätti minut katsomasta matkakuvia erään yhteisen ystävämme kanssa. Hänkin jäi katsomaan, kunnes kuvaan ilmestyi Frederik, poseeraamassa kameraan, leveä hymy kasvoillaan ja mustat silmät loistaen, vaalea ihonmyötäinen t-paita yllään, niin että hänen treenattu, lihaksikas vartalonsa piirtyi hohtavanvalkoisen nailonin alta esiin lihas lihakselta, komeana ja virheettömänä. Puolisoni vetäytyi keittiöön, ja seurattuani häntä sinne näin hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistään.
Hän itki todella harvoin eikä juuri koskaan muiden nähden. Joka kerta kun näen sen tapahtuvan, jotakin nyrjähtää minun sisälläni. – Tule tänne, sanoin hänen äidinkielellään ja vedin hänet syleilyyni. – Ei hän merkitse minulle mitään, hän on siellä, sinä olet täällä. Sinun kanssa minä asun ja elän. Noina hetkinä näen kristallinkirkkaasti hänen sisällään vellovan tuskan, jota hänen ainta täytyy tuntea minun etsiessäni itseäni ja kohteita kyltymättömille tunteilleni, etsiessäni vapautta janoten samanaikaisesti riippuvaisesti läheisyyttä. Hän rakastaa minua niin paljon, että veisi minut kanssaan vaikka hautaan saakka. Sillä hetkellä sen tunsin ja ymmärsin, selvemmin kuin koskaan. Se oli kohtalokasta ja pelottavaa.
Yritin olla korostamatta Frederikin fysiikkaa, mutta siitä huolimatta puolisoni muuttui entistäkin pakkomielteisemmäksi ylipainokilojensa suhteen. Hän osaa laskea uimakahvoillaan - tai kuten espanjalaiset sanovat, ”los michelines” eli michelineillään, leikkiä, puristelee niitä hassusti ja se on aina sydäntä sulattavan suloista ja saa minut nauramaan hyväntahtoisesti mutta myös pahoillani, sillä tiedän sen olevan juuri itseni syytä, että hän joutuu tuntemaan väheksyntää kymmenisen ylimääräisen kilon tähden. En tiedä, miksi hyvästä vartalosta on tullut minulle sellainen pakkomielle. Se on jotenkin sairasta.
- Voy a bajar, voy a bajar, hän hokee, eli aion laskea painoani. Ja nähtyään Frederikin kuvat laihduttamisesta on tullut hänelle entistäkin tärkeämpää. Aina noustessaan kuntosalin vaa’alle näen hänen kasvoillaan lapsenomaisen ja toiveikkaan ilmeen, joka useimmiten muuttuu tukahdutetuksi pettymykseksi. Hän tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että toimimaton seksielämämme on hänen ylipainonsa syytä. Mutta ollakseni rehellinen, en voi mitenkään sanoa, etteikö fysiikka jotakin merkitsisi. Kaikki hänessä on liian suloista, ärsyttävää, sydäntä pakahduttavaa, itkettävää ja musertavaa, jotta voisin päästää hänestä irti. Kuihdun ilman häntä mutta en voi elää parisuhteessakaan.
Jossakin vaiheessa hänen mittansa lopulta kuitenkin täyttyi eikä hän enää nähnyt tulevaisuutensa olevan tässä maassa. Hän varasi menolennon Espanjaan, vain pelkän menolipun, kyllästyttyään saivarteluuni, omaan työttömyyteensä ja vaikean kielen opiskeluun, mennäkseen kesäksi töihin maahan, jossa alun perin tapasimmekin. Lähtö tulisi koittamaan jo pian vapun jälkeen, ja minä jäisin lopultakin ja väistämättä joksikin aikaa yksin. Ja sitä tosiasiaa kohtaan tunsin yhtä aikaa sekä helpotusta että silmitöntä tuskaa.
