Huominen pitää huolen itsestään...

Oon niin ärtyny itteeni. En saa mitään aikaseksi ku ajattelen vain kultaa ja kuinka ihana ois olla sen kanssa. Eikä asiaa ehkä helpota, että lasketaan päiviä koska nähään. Tuntuu, että kohta alkaa kavereillekki kiukutteleen ku on niin ikävä toista. Seittämän päivää;). Huomenna ois tentti, mutta eihän siiheenkään oo saanu itestä irti, että ois lukenu. Tosin se voi johtua kyllä siitäkin, että koulussa on aika paljon hommaa. Asioita kun kerääntyy niin ei enään tiiä mitä pitäs tehä ja mistä lähtis vyyhtiä purkamaan niin sit ei tuu tehtyä mitään. Sitä yrittää sitten kehitellä kaikkea muuta tekemistä, että vois koulu hommat unohtaa. Aloitin futiksenki pelaamisen taas..tai no käyn kattomassa harkoissa josko alkais taas pelaamaan. Siihen sais sitten sen viimisenki ylimääräsen vapaa-ajan kulutettua:D. Pitäsköhän sitä yrittää lukea vielä siihen tenttiin näin illan päätteeksi*-)...

Vietin tänään päivän HR:n kanssa. Se on jo pitempään ahistellu mua mun "poikaystävästä" ja ollu hieman loukkaantunu et en o kertonu kenen kans seukkaan ja vietän aikaa. Se on kiemurrellu asian kans ja miettiny mikä vois olla sellanen miks se pitää siltä salata jne. Tänään sit tuli oiva tilaisuus kertoa totuus vaikka aluksi suunnittelin, että en kertos sitä ollenkaan vaan että näkis sit ku näkee. Hieman pettyny se oli et en ollu kertonu aikasemmin ja vähän oli ehkä arvaillu et ei ihan täytenä yllätyksenä tullu. Eka asia oli et se halus halata mua ja tää kuulema lähensi meitä ja oli ilonen, että kerroin sille. Niin ja erittäin ylpeä siitä, että kerroin lopulta. Eli loppu hyvin kaikki hyvin. Tosin sen piti sit päästä kertomaan asiasta sen poikaystävälle, joka oli kuulema aavistanu asian heti ku se oli avautunu sille siitä et mä salaan jotain. Sit tuli tätä kyselyä koska kerron muille, jotka ei tiiä ja kelle kaikille aijon kertoa jne. Mutta kaiken kaikkiaan yllättävän kivuton ulostautuminen oli...

Miten voi olla näin ikävä ihmistä jonka on tuntenu vasta niin vähän aikaa?Tuskasinta on puhua netin kautta niin, että näkee toisen. Tiiäks on sillai niin lähellä mut kummiski niin kaukana. Haluttas niin halata toista tai antaa pusu, mutta ei pysty ku toinen on kummiski kilometrien päässä jossain kaukana. Pitää varmaan yrittää keksiä itelle jotain tekemistä, että ei koko ajan vain miettis/ikävöis.

Sit on tää toinen asia. Miten kertoa porukoille ja sit vielä niille kavereille, jotka ei vielä tiiä? Tää on kyllä eka kerta ku edes haluttaa kertoa porukoille. Ehkä tää sit tuntuu, jotenki en mä tiiä voiks sanoo et vakavammalta mut juu. Niin tai tää on eka kerta ku oon kaukosuhteessa niin aikasemmin ei o kyllä ollu edes tarvetta kertoa ku ei o kaupungista tarvinu mihinkään lähteä.

Tää taitaa vain mennä virran mukana ja antaa asioiden mennä omalla painollaan*-)

Viinkonloppu meni ihanasti. Vaikka ei paljoa mitään erikoista tehtykkään. Mä olin ihan pilvissä koko vkl. Paitsi nyt sen pienen hetken kun porukat onnistu soittamaan ja taisin jäädä kiinni etten ollu edes kotona. Sunnuntaina alko jo iskemään pieni paniikki, että huomenna pitää lähteä. Mä oisin halunnu niin jäädä. Herätä viel yhden aamun toisen vierestä. Junassa jo tuntu haikeelta, eikä saanu edes koulu hommia tehtyä ku ajatteli vain toista. Perille päästyä pitiki sit puhua pari tuntia puhelimessa:D. Mä en tiiä miten mä kestän tän 3 viikkoa erossa? Tänäänki koulussa ei pystyny ajatteleen mitään muuta ja meni hieman ohi kaikki jutut. Vähän on ikävä..

Nähtiin silloin vkl ja kaikki meni ok..viihdyttiin toistemme seurassa useita tunteja ja varmaan pidempäänki, jollei viimiseen junaan ei olisi pitänyt nousta. Tapaaminen nostatti sen verran halua, että nähtiin sitten seuraavanaki vkl. Mä olin ihan paineissa ja sain sen johdosta siivottuaki koko kämpän ylhäältä alas:D. Alussa oli ehkä hieman pientä vieroksuntaa eikä oikein tiiä mitä tekis ja mitä sanois. Helpointa ois ehkä ollu jos ois keksiny jotain viksua ohjelmaa, mutta se nyt oli jo ihan liikaa multa vaadittu:D. Mut asiat sit luisu hieman tonne makuhuoneen puolelle..en ihan niin suunnitellu. Ekaa kertaa nuin "äkkiä" hyppään sänkyyn kenenkään kans. Nyt mä oisin sit menossa sinne..jännittää ihan sikana. Jotenki sitä vain oottaa et saa oharit et toinen ei ilmaannukkaan asemalle jne. Vaikka joo tiedän ei ehkä enään pitäs mut kai se on näin alussa ihan järkevää hieman epäilläkki*-).

Pieneksi ongelmaksi on nyt muodostunut hieman osa kavereista, jotka ei tiiä mun suuntautumisesta ja kuvittelee, että mulla on joku mies jne. Mä luulin et pääsisin jo näistä kaapistatulemisista(tai no en nyt ihan kokonaan ku varmaan sitä porukoillekki joskus pitää ulostautua). Mä en oikein tiiä miten kertoa, jotenki muille se on ollu aina niin itsestään selvyys. Oikeastaan läheisimmille kavereille mun ei o koskaan pitäny kertoa vaan se on jotenki näkyny aina läpi ja sen takia ihmiset on tykästyny muhun et oon niin avoin jne. Jotenki tuntuu hullulta et sit yhtäkkiä ympärillä onki ihmisiä, jotka ei sitä automaattisesti älyä. Toisaalta en mä tiiä haluankokaan näille ihmisille kertoa jotain tälläistä. Oon mä myös miettiny et antasin vain asian olla ja sit joskus jossain vain törmäis ja esittelis et hei tässä on mun tyttöystävä...tosin en tiiä oisko toi liian shokki herätys. Pitää vielä hieman työstää tätä kaapista ulos tulemista...miks sen pitää olla niin vaikeeta?

Noin vuosi sitten pohdiskeltiin pitkään JV:n kanssa, että minkälaiset ihmiset laittaa nettiin treffi ilmoituksia ja minkälaista porukkaa siellä oikeesti liikkuu. Uteliaisuus asiasta johti sitten siihen, että pitkän tikun hävinnyt laittoi ilmoituksen ilmaiselle treffi palstalle. Tietty mä sit hävisin ja alkoi profiilin luominen ja oottelu. Odotetusti vastaan tuli lähinnä miehiä. Osa ei ollu osannu lukea suuntautumisen kohalta sanaa lesbo ja osa ehotteli kolmen kimppaa ja muutamia muuten vain herjauksia tuli myös. Eniten ehkä yllätti miehet naisen profiiliin takana. Tosin joskus miehillä ei oikein leikkaa. Miehen naisen profiilin takaa pysty tunnistamaan jo ensimmäisestä viestistä. Mun mielestä olis voinu edes uskovasti esittää, jos ajatuksena kerta on vain saada lesbon kuva. Naisiakin joukkoon suureen oli eksynyt, mutta niistäkin suurin osa oli kokeilua hakevia tai muuten vain seksin perässä juoksioita. Muutama ihan asiallinen ja oikeasti tutustumis mielessä kirjoitetunkin viestin sain. Eräs viesti pisti erityisesti silmään. Se oli kirjoitettu hieman negatiiviseen sävyyn sillai, että paskat tästä mitään seuraa mutta annanpa mahollisuuden. En tiiä oliko tarkotettu, mutta sellaisen kuvan sain. Tietenki siihen oli pakko vastata ja näyttää, että kyllä näiden profiilien takaa löytyy ihan ihmisiäki. Kirjoteltiin jonkun aikaa ja vaihettiin mese osotteita. Eka kerta ku juteltiin mesessä ei ehkä menny mitenkään jouhevasti. Ja veikkaan et tais neiti blogata mut ku ei pitkään aikaan näyttäny olevan paikalla. Menin sit vaihtamaan kuvan omaan pärstään ja yhtäkkiä tää neiti sit ilmestyki meseen ja alko peräti jutteleen. Siitä asti on poristu niitä näitä ja nyt asiat on menny jotenki niin pitkälle et vkl pitäs nähä. Ei mun pitäny oikeesti tutustua kehenkään, saati sit nähä ketään oikeesti. Pelottaa ihan sikana. Tietyllä lailla tuntuu turvalliselta ku ollaan kummiski yli puoli vuotta suht tiiviisti kirjoteltu, mut silti jotenki ei uskalla luottaa. Tuunks mä satuttaan itteäni pahastikki? Se kai nähään viikonlopun jälkeen*-)

Edellinen bloggaus oli jotenkin niin tyhjentävä, että eipä ole sitten tullut vähään aikaan bloggailtua. Vaikka tapahtumista on monta vuotta niin silti ikävä osaa aina välillä iskeä, vähän liianki lujaa. Miks kaiken piti mennä niinku piti? Mitä jos oisin valinnut toisin, tehnyt toisin? Aina välillä nuo viheliäiset kysymykset eksyvät ajatuksiini. Tuntuu etten ole päässyt elämässäni eteenpäin vaan kaikki junnaa jotenkin paikoillaan. Velvotteita joka suunnalta. Tuntuu kuin hukkusin tähän kaikkeen. Mihin MÄ olen hävinny? Miks mä en uskalla olla oikeesti oma itteni? Mitä mä oikeesti pelkään? Ikäväkseni vastaus viimiseen taitaa olla omia vanhempia. Odotusten pettämistä. Raivoa. Epäkypsyyttä. Vai enkö mä vain uskalla rikkoa pyytteettömän rakkauden illuusiota?

Haluan vielä tuntea sen ihanan viiltävän katseen, joka saa sydämmeni pysähtymään, huulet kaartumaan hymylle ja pilkkeen silmäkulmaani. Haluan vielä kerran kiikkua täydessä vauhdissa auton katolle ja koskettaa kättäsi, hymyillä ja iskeä silmää kun kuski huutaa naama punaisena. Tuntea tuulen kasvoillani ja osaamatta pelätä mitään. Haluan vielä kerran juosta junan makuuvaunut läpi koputtaen jokaiseen oveen kanssasi ja lirkutella viattomasti itsemme pälkähästä konduktöörille. Haluan vielä lähteä kanssasi keskellä yötä naku uinnille kaupungin vilkkaimmalle rannalle, joka ei lepää yölläkään. Haluan vielä katsoa kuinka pitkälle raketti lentää tietä pitkin ja juosta polisia karkuun niin lujaa kuin vain jaloista pääsemme. Haluan vielä eksyä pimeään metsään kanssasi nauraen huolettomasti ja tietäen että olemme turvassa. Haluan vielä kerran käpertyä kainaloosi nukkumaan tuntemattoman kaupungin porttikongissa. Haluan vielä kerran nähdä sen katseen kun ei tarvitse sanoa mitään kun molemmat jo tietää mitä päätöntä tulemme tekemään. Silloin tunsin eläväni. Et voi väittää ettetkö tuntenut samoin. Tiedän että tunsit ja tiedän että kärsit nykysestä samoin. Meillä synkkasi sitä ei voi kukaan kieltää, mutta liika on liikaa ja nauru muuttui itkuksi. Sinulla on jarrusi ja minulla on omani, toivon vain että saisimme molemmat vielä tuntea elävämme sydänmemme pohjasta. Tuleeko toista sinua?

Hieman alaliitoa ollu viime aikoina, niin henkisesti ku muutenki.

Tässä eräs kaunis päivä kun olin lähdössä töihin huomasin, että mun autoon oltiin yön aikana murtauduttu. Ensimmäinen ajatus voi paska cd-soitin. Ei ollu cd-soitin kelvannu vaikka olis ollu paneeli paikoillaan ja vieressä ne lätkät millä sen saa helposti pois. Siinä hötäkässä en huomannu muuta kuin, että kaikki paikat oli silti täytyny kaivaa. Töiden jälkeen menin sitten tarkemmin tarkastamaan, että mitään ei ole hävinnyt. No olihan sitä tietenki pakko jotain viedä..edes näin muodon vuoksi..vittu ilmanraikastimen sellasen pallon, jonka sisällä on ilmanraikastukuula. Se ei ollu näämä vain riittäny vaan trippimittarikin oli pitäny nollata. Työpäivästä meni sitten puolet kun suunnittelin varashälytintä tohon mun vanhaan koslaan, koska ei siitä niitä lukkojakaan viitsi alkaa vaihtamaan. Suunnittelin vähän, että jos hommais sireenin ja pari kytkintä, niin jos ei muuta niin ainaki säikäyttäis pitkäkynnen ja ehkä hieman vaurioittais kuuloa jos kovin lähelle sattuu äänen lähdettä:D Kaveri piti sitten kans palopuheen, että se paneeli pitää muistaa kuskata matkassa sillä seuraavalle se voi kelvata..niin täähän oli toinen kerta kun, joku murtautuu mun autoon eikä se o vielä kellekkään kelvannut. Nämä kaverit tosin oli ettimässä autoa, joka lähtee liikkeelle, että sinänsä hyvin kävi sillä samalta parkkikselta oli lähteny jonku nissani kävelemään. Kiitin vain onneani, että toi mun kosla on niin hankala liikkeelle lähtiä, että harva sitä jaksaa alkaa värkkään käyntiin.

Mun muisti on alkanu temppuileen tai sitten vain kuljen niin ajatuksissa, että unohtelen kaikkea mahollista. Pahin tilanne ehkä kehittyi siitä kun olin lähdössä viihteelle. Siinä sitten aikasemmin tein ruokaa, söin ja lähdin kaverille. Baarista yöllä sitten saavuttua huomasin että levy oli jääny täysillä päälle:D. Tuli pieni huokaus, että mikään ei ollu syttyny palamaan ja tietenkään mitään vakuutusta mulla ei tohon tilanteeseen olis edes ollut olemassa. Mutta hei lottoaminenhan on luusereille;).

Töissä on menny ihan hyvin kaikkien muiden kanssa paitsi opikelukavereiden. Hammasta on pitäny purra ja veikkaan, että opiskeluiden jälkeen en paljoa noiden kanssa vietä aikaa.

Mut on hirveän vaikea saada suuttumaan/ärtymään, mutta paria asiaa mä en voi sietää. 1. Pinnalliset periaatteet tai periaatteet, jotka koskee vain muita ei itteä..muutenki jos omistaa periaatteita, niin ne vois pitää ihan itellä eikä tunkea niitä muille. 2. Toisen tyhmäksi haukkiminen vain oman turhautumisen takia tai muuten vain sättiminen..omat ongelmat voi pitää itellään tai jakaa ne terapeutin kanssa tai edes puhua niistä suoraan, mutta ei purkaa niitä toisen ihmisen alistamisella keinoja kaihtamatta. 3. Selän takana paskan puhuminen/mustamaalaaminen ja siinäki vielä enemmän ottaa pattiin keksityt ja väritetyt tarinat..eikö silloin vois edes puhua faktojen pohjalta, niin no joo sitten vois olla juttu lyhyessä...

Viimeisestä blokkauksesta on hieman aikaa. Työpäivien jälkeen on yllättävän väsynyt, eikä ajatuskaan taho luistaa tarpeeksi ja kaikkea pitäs yrittää harrastaakki.

Tänä vuonna juhannus oli yllättävän laimea, johtuen ehkä kaveripiiri muutoksista ja läheisempien kavereiden oltua ulkomailla vaihdossa. Päädyin sitten vanhempien luo viettelemään juhannusta.

Siinä vanhempien seurassa ja niiden kans jutustellessa heräs paljonki ajatuksia ja pohdintoja. Vanhempien suurin tehtävä olis suojella ja tukea lasta. Tosin tuntuu että meillä vanhemmat haluaa enemmänki ohjailla ja luoda ehkä sen tulevaisuuden meille mitä ei ite joskus aikanaan syystä tai toisesta saanut.

Siskon kans puhuttiin hiustyyleistä ja siitä mitä kaikkea ois mukava kokeilla, mutta jotenkin ei ole saanut sopivaa tilaisuutta ja miks pienempänä vanhemmat on ollu niin jyrkkiä esim. juuri vaikka hiuksista ja ulkonäöstä. Kumpiki oli sitä mieltä, että kaljua ois kiva kokeilla ja siitä on keskusteltu varmaan siitä asti kun sen joskus päähän sain. Vanhemmat on ollut sitä jyrkästi vastaan ja tällä kertaa emäntä siitä avautukin. Se oli sitä mieltä että maailma on liian julma paikka ja että kohtaisin tuolloin syrjimistä jne. Hän oli kuulema sen kokenut. Mä en ole koskaan ymmärtäny, miks ulkonäkö on mun vanhemmille niin tärkeä. Eikö ole tarkeintä että ite tykkää ja on ittensä näköinen.

Tuli sitten mietittyä, että vaikka mun vanhemmat yrittää olla että kaikki on ihmisiä ja tasa-arvosia jne, että miten ne reakois "todelliseen minuun". Mä muistan kun ensimmäisen kerran noin viisvuotiaana otin puheeksi omat tuntemukset, niin emäntä sivusi ne eriitäin kylmästi, eikä asiasta enään puhuttu. Jälkeen päin on vain tullu huomautuksia, että sä oot tyttö ja poikia yritetty ehotella helluiksi, jos minkäki näköistä. Jotenki on tuntunu, että ne tietää suuntautumisen ja monesti tainnu aavistaa kenen kans on kulloinki seurustellu kun yllätten kaveripiiristä ne on aina inhonnu sitä ihmistä, jonka kans oon seurustellu.

Viikonloppuna tuli jotenkin tunne, että oon antanu liikaa vanhemmille periksi ja jättäny elämättä omaa elämää vain sen takia, että en o halunnu satuttaa niitä. Monesti on tullu mietittyä miten paljon erilaisempi mun elämä ois, jos oisin kuunnellu vain omaa sydäntä. Mä tiedän, että mun vanhemmat haluaa vain mun parasta ja rakastaa mua tosi paljon, mutta välillä tuntuu että niiden seurassa on vaikea hengittää kun ei kumminkaan hyväksytä täydellisesti omana itsenä.

Joskus tekis mieli kertoa, että kyllä mäki tiedän kuinka julma paikka maailma voi parhaimmillaan olla, mutta sillä ei ole mitään väliä niin kauan kuin tunnen omassa sydämmessä että olen oma itseni ja elän juuri sellaista elämää kuin haluan. Mulle on oikeastaan ihan sama mitä muut ihmiset sanoo, kunhan läheiset hyväksyis ja olis tukena.

Onko menestys ja täydelliset kulissit todella niin tärkeitä? Mieluummin mä valitsisin köyhyyden ja onnellisuuden kuin rahan ja onnettomuuden. Vanhempien mielestä raha auttaa onneen, mutta ainakin oman kokemuksen perusteella mä oon ollu onnellisimmillaan silloin kun taskut on ollu tyhjimmillään. Miten niiden silmät sais avattua ilman, että niiden maailma totaalisesti hajoais?