Huominen pitää huolen itsestään...

Hieman alaliitoa ollu viime aikoina, niin henkisesti ku muutenki.

Tässä eräs kaunis päivä kun olin lähdössä töihin huomasin, että mun autoon oltiin yön aikana murtauduttu. Ensimmäinen ajatus voi paska cd-soitin. Ei ollu cd-soitin kelvannu vaikka olis ollu paneeli paikoillaan ja vieressä ne lätkät millä sen saa helposti pois. Siinä hötäkässä en huomannu muuta kuin, että kaikki paikat oli silti täytyny kaivaa. Töiden jälkeen menin sitten tarkemmin tarkastamaan, että mitään ei ole hävinnyt. No olihan sitä tietenki pakko jotain viedä..edes näin muodon vuoksi..vittu ilmanraikastimen sellasen pallon, jonka sisällä on ilmanraikastukuula. Se ei ollu näämä vain riittäny vaan trippimittarikin oli pitäny nollata. Työpäivästä meni sitten puolet kun suunnittelin varashälytintä tohon mun vanhaan koslaan, koska ei siitä niitä lukkojakaan viitsi alkaa vaihtamaan. Suunnittelin vähän, että jos hommais sireenin ja pari kytkintä, niin jos ei muuta niin ainaki säikäyttäis pitkäkynnen ja ehkä hieman vaurioittais kuuloa jos kovin lähelle sattuu äänen lähdettä:D Kaveri piti sitten kans palopuheen, että se paneeli pitää muistaa kuskata matkassa sillä seuraavalle se voi kelvata..niin täähän oli toinen kerta kun, joku murtautuu mun autoon eikä se o vielä kellekkään kelvannut. Nämä kaverit tosin oli ettimässä autoa, joka lähtee liikkeelle, että sinänsä hyvin kävi sillä samalta parkkikselta oli lähteny jonku nissani kävelemään. Kiitin vain onneani, että toi mun kosla on niin hankala liikkeelle lähtiä, että harva sitä jaksaa alkaa värkkään käyntiin.

Mun muisti on alkanu temppuileen tai sitten vain kuljen niin ajatuksissa, että unohtelen kaikkea mahollista. Pahin tilanne ehkä kehittyi siitä kun olin lähdössä viihteelle. Siinä sitten aikasemmin tein ruokaa, söin ja lähdin kaverille. Baarista yöllä sitten saavuttua huomasin että levy oli jääny täysillä päälle:D. Tuli pieni huokaus, että mikään ei ollu syttyny palamaan ja tietenkään mitään vakuutusta mulla ei tohon tilanteeseen olis edes ollut olemassa. Mutta hei lottoaminenhan on luusereille;).

Töissä on menny ihan hyvin kaikkien muiden kanssa paitsi opikelukavereiden. Hammasta on pitäny purra ja veikkaan, että opiskeluiden jälkeen en paljoa noiden kanssa vietä aikaa.

Mut on hirveän vaikea saada suuttumaan/ärtymään, mutta paria asiaa mä en voi sietää. 1. Pinnalliset periaatteet tai periaatteet, jotka koskee vain muita ei itteä..muutenki jos omistaa periaatteita, niin ne vois pitää ihan itellä eikä tunkea niitä muille. 2. Toisen tyhmäksi haukkiminen vain oman turhautumisen takia tai muuten vain sättiminen..omat ongelmat voi pitää itellään tai jakaa ne terapeutin kanssa tai edes puhua niistä suoraan, mutta ei purkaa niitä toisen ihmisen alistamisella keinoja kaihtamatta. 3. Selän takana paskan puhuminen/mustamaalaaminen ja siinäki vielä enemmän ottaa pattiin keksityt ja väritetyt tarinat..eikö silloin vois edes puhua faktojen pohjalta, niin no joo sitten vois olla juttu lyhyessä...

Viimeisestä blokkauksesta on hieman aikaa. Työpäivien jälkeen on yllättävän väsynyt, eikä ajatuskaan taho luistaa tarpeeksi ja kaikkea pitäs yrittää harrastaakki.

Tänä vuonna juhannus oli yllättävän laimea, johtuen ehkä kaveripiiri muutoksista ja läheisempien kavereiden oltua ulkomailla vaihdossa. Päädyin sitten vanhempien luo viettelemään juhannusta.

Siinä vanhempien seurassa ja niiden kans jutustellessa heräs paljonki ajatuksia ja pohdintoja. Vanhempien suurin tehtävä olis suojella ja tukea lasta. Tosin tuntuu että meillä vanhemmat haluaa enemmänki ohjailla ja luoda ehkä sen tulevaisuuden meille mitä ei ite joskus aikanaan syystä tai toisesta saanut.

Siskon kans puhuttiin hiustyyleistä ja siitä mitä kaikkea ois mukava kokeilla, mutta jotenkin ei ole saanut sopivaa tilaisuutta ja miks pienempänä vanhemmat on ollu niin jyrkkiä esim. juuri vaikka hiuksista ja ulkonäöstä. Kumpiki oli sitä mieltä, että kaljua ois kiva kokeilla ja siitä on keskusteltu varmaan siitä asti kun sen joskus päähän sain. Vanhemmat on ollut sitä jyrkästi vastaan ja tällä kertaa emäntä siitä avautukin. Se oli sitä mieltä että maailma on liian julma paikka ja että kohtaisin tuolloin syrjimistä jne. Hän oli kuulema sen kokenut. Mä en ole koskaan ymmärtäny, miks ulkonäkö on mun vanhemmille niin tärkeä. Eikö ole tarkeintä että ite tykkää ja on ittensä näköinen.

Tuli sitten mietittyä, että vaikka mun vanhemmat yrittää olla että kaikki on ihmisiä ja tasa-arvosia jne, että miten ne reakois "todelliseen minuun". Mä muistan kun ensimmäisen kerran noin viisvuotiaana otin puheeksi omat tuntemukset, niin emäntä sivusi ne eriitäin kylmästi, eikä asiasta enään puhuttu. Jälkeen päin on vain tullu huomautuksia, että sä oot tyttö ja poikia yritetty ehotella helluiksi, jos minkäki näköistä. Jotenki on tuntunu, että ne tietää suuntautumisen ja monesti tainnu aavistaa kenen kans on kulloinki seurustellu kun yllätten kaveripiiristä ne on aina inhonnu sitä ihmistä, jonka kans oon seurustellu.

Viikonloppuna tuli jotenkin tunne, että oon antanu liikaa vanhemmille periksi ja jättäny elämättä omaa elämää vain sen takia, että en o halunnu satuttaa niitä. Monesti on tullu mietittyä miten paljon erilaisempi mun elämä ois, jos oisin kuunnellu vain omaa sydäntä. Mä tiedän, että mun vanhemmat haluaa vain mun parasta ja rakastaa mua tosi paljon, mutta välillä tuntuu että niiden seurassa on vaikea hengittää kun ei kumminkaan hyväksytä täydellisesti omana itsenä.

Joskus tekis mieli kertoa, että kyllä mäki tiedän kuinka julma paikka maailma voi parhaimmillaan olla, mutta sillä ei ole mitään väliä niin kauan kuin tunnen omassa sydämmessä että olen oma itseni ja elän juuri sellaista elämää kuin haluan. Mulle on oikeastaan ihan sama mitä muut ihmiset sanoo, kunhan läheiset hyväksyis ja olis tukena.

Onko menestys ja täydelliset kulissit todella niin tärkeitä? Mieluummin mä valitsisin köyhyyden ja onnellisuuden kuin rahan ja onnettomuuden. Vanhempien mielestä raha auttaa onneen, mutta ainakin oman kokemuksen perusteella mä oon ollu onnellisimmillaan silloin kun taskut on ollu tyhjimmillään. Miten niiden silmät sais avattua ilman, että niiden maailma totaalisesti hajoais?

Kiitos martin ja audinkopoika, enköhän mä tänne kirjottele jatkossakin, jos minkäki näköstä asiaa. Teksti voi olla hieman tökeröä, mutta toivottavasti siitä saa edes selvää.

Kun noita hyviä tapoja ei multa näytä löytyvän niin jos sitä näin myöhemmin sitten hieman esittäytyiskin. Eiks se o et parempi myöhään kun ei milloinkaan;)

Elikkäs mä oon tällänen hieman poikamainen opiskelija tyttö. Maailmaa on tullu nähtyä nuoresta iästä huolimatta monelta suunnalta ja kokemuksia on kertyny paljon niin hyviä kuin huonojakin. Olen avoin kaikelle uudelle ja jokainen ihminen ansaitsee mahdollisuuden, joten mustamaalaukset ei kovin uppoa tähän ihmiseen. Pohdiskelu on suuri osa mua ja monesti tahtoo ajatukset jäädä jonnekkin kaukaisuuteen vaikka maailma ympärillä olisi kaaoksessa.

Tällä hetkellä mun elämässä alkaa hieman vilkkua valoa tunnelin päässä, raskaiden viime vuosien jälkeen. Tiiän, että paljon surua ja rankkoja kokemuksia on edessä, mutta toivon että niistä mahdollisimman hyvin selvittäisiin. Voi olla, että tästä blogista tulee eräälainen terapia kanava, jonne tulee sitten kirjoteltua iloja ja suruja, mutta sen näkee sitten mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Nyt pitää siirtyä sängyn puolelle, että jaksaa huomenna töissä, mutta toivottavasti jatkossa kuva alkaa hieman tarkentua millanen ihminen täällä kirjottelee..

Viime aikoina mua on paljon mietityttäny eräs asia. Monella mun kaverilla tai entisellä kaverilla on tapana käyttäytyä hirveän omistavasti mua kohtaan. Yleensä yksi kerrallaan, kun pääsee yhestä tälläisestä ihmisestä eroon toinen muuttuu siksi.

Oon lukenu viime aikoina sellasta terapeutin tekemää kirjaa ja oon miettiny johtuuko tämä asia musta vai oonko mä vain jotenki narsistimagneetti. On mulla toki ihan tavallisia ja henkisesti tasapainossaki olevia kavereita, mutta tuntuu että kokoajan on kumminki, joku joka yrittää hallita ja omistaa mut. Näin on ollu ykkösluokasta asti, tai siis silloin tapasin ensimmäisen lajiaan. Kyseinen henkilö teki ala-asteestani helvettiä, mutta kasvatti kyllä musta henkisesti vahvan, itsevarman ja jääräpäisen.

En tiiä sitten hyväksynkö mä liian helposti ihmisten virheet ja anna niiden olla sellaisia kuin ovat niin kauan kun eivät haittaa mun elämää. Siinä vaiheessa kun alkavat haittaamaan niistä on hirveän vaikea päästä enään eroon tai ainakin näistä narsisten luonteen omaavista ihmisistä.

On kyllä tullut mietittyä erästä toistakin puolta sillä viime aikoina sama kuvio on toistunut pariin otteeseen. Seurustelin entisessä kaveripiirissäni ja ex-tyttöystäväni halusi pitää asian salassa muulta kaveripiiriltä, sillä oletti että heistä kukaan ei pystyisi hyväksymään suhdettamme. Vaikka seurustelimme ns. "salassa" niin näytimme kyllä silti aika avoimesti tunteita, käveltiin käsi kädessä, halailtiin jne. Eräs heterotyttö, joka eli suhteessa oli hirveän mustasukkanen ja suuttui aina jos sai tietää että olimme viettäneet aikaa keskenään. Tilanne meni sitten niin että kerran pussailtiin ihan muiden nähden ja mun kuvitelma oli että muut olisi tajunnu asian viimeistään silloin. Mutta yllätys yllätys ei vaan varsinki tää tyyppi, joka oli mustasukkanen näistä meän näkemisistä otti oikeudekseen saada myös antaa pusuja mulle. Viiminen pisara ex:lle oli kun ostin sille korun eräästä kojusta ihan sponttaanisti ja kyseinen heterotyttö oli paikalla ja alko valittaan miks mä en koskaan sille tee niin. Siinä vaiheessa ex aukaisi suunsa ja kertoi suhteestamme. Tää mustasukkanen tyyppi ei muka uskonu ja suuttu kauheasti tiedosta. Siitä alkoi ehkä vyyhti, joka hajoitti koko kaveripiirin.

Tällä hetkellä eräs toinen heterotyttö käyttäytyy liian omistavasti. Tai siis se käyttäytyy ku mustasukkanen tyttöystävä, jonka tulee tietää jokaikisen taustat, joka moikkaa mua ja määräillä rahan käyttöä jne. Kyseinen henkilö on nähny mut ex:än kans ja yhen säädön kanssa ja en kyllä ole kertonu mitään lepakkoudestani, sillä en pidä asiaa tarpeena mainostaa, mutta kysyttäessä vastaan totuuden mukaisesti.

Joten oon siis miettiny, että johtuuko tää jostain heteronaisten jutusta että ne olettaa että käyttäytyisin kaikkia kohtaan samallalailla vai mikä ihme tän taustalla on.

En tiiä sitten pitäskö kyseisen tyypin ihmisille purkautua suoraan tyliin että en korjaa sun pyörää hyvää hyvyyttäni vaikka tyttöystävän pyörän korjasinki pelkän vihjailun saattelemana. Vai pitäskö "tulla kaapista" joka kerta kun tutustuu uuteen heteronaiseen kaveri mielessä sinkku aikoina. Tietenki parasta ois jos pystyis välttämään kyseiset ihmiset kokonaan, mutta tuntuu että niitä on ihan liikaa ja vaikea välttää...ehkä paremmin huomenna...

Nyt kun on tullu oltua kipeänä ja yksin oli virkistävää käydä ulkona. Sade oli painanu ilman saasteet maahan ja luonnon omat tuoksut valtasivat ilman niin raikkaina ja voimakkaina. Vaikka lämpimät kesäpäivät ovatkin ihania niin kyllä kesäinen sade päihittää kaiken. Onkohan ketään yhtä hassua, joka tykkäisi seisoa kesäisessä sateessa ja nauttia siitä täysin rinnoin?

Yksin ollessa on tullu mietittyä vaikka ja mitä. Tuli tämä blogiki alotettua ihan ajatusten inspiroimana:). Alussa oli hieman hankalaa kun oloki oli aika kurja ja sängyn pohjallaki ois ollu koiran kans kivempaa. Mutta nytten ku olo on parempi alkaa tästä yksin olostaki nauttimaan ja tulee tehtyä kaikkea mitä on aina aikonu. Tosin kovin pitkään tämäkään ei kestä sillä huomenna pitää raahautua töihin ja kiireinen ja vilkas viikko saa taas alkunsa.

Koiraa on ollu kyllä näinä parina viikkona tosi ikävä mitä se on ollu porukoilla hoidossa. Jotenki sitä on huomannu kuinka paljon siitä on seuraa ja on edes joku joka kuuntelee kaikki huolet, lohduttaa kun on surullinen ja jakaa ilot täydestä sydämmestä. Se on jotenkin niin outoa miten nuin pieni luonnon kappale voi valloittaa sydämmen niin suuresti...