• Jambi

Julma maailma

Viimeisestä blokkauksesta on hieman aikaa. Työpäivien jälkeen on yllättävän väsynyt, eikä ajatuskaan taho luistaa tarpeeksi ja kaikkea pitäs yrittää harrastaakki.

Tänä vuonna juhannus oli yllättävän laimea, johtuen ehkä kaveripiiri muutoksista ja läheisempien kavereiden oltua ulkomailla vaihdossa. Päädyin sitten vanhempien luo viettelemään juhannusta.

Siinä vanhempien seurassa ja niiden kans jutustellessa heräs paljonki ajatuksia ja pohdintoja. Vanhempien suurin tehtävä olis suojella ja tukea lasta. Tosin tuntuu että meillä vanhemmat haluaa enemmänki ohjailla ja luoda ehkä sen tulevaisuuden meille mitä ei ite joskus aikanaan syystä tai toisesta saanut.

Siskon kans puhuttiin hiustyyleistä ja siitä mitä kaikkea ois mukava kokeilla, mutta jotenkin ei ole saanut sopivaa tilaisuutta ja miks pienempänä vanhemmat on ollu niin jyrkkiä esim. juuri vaikka hiuksista ja ulkonäöstä. Kumpiki oli sitä mieltä, että kaljua ois kiva kokeilla ja siitä on keskusteltu varmaan siitä asti kun sen joskus päähän sain. Vanhemmat on ollut sitä jyrkästi vastaan ja tällä kertaa emäntä siitä avautukin. Se oli sitä mieltä että maailma on liian julma paikka ja että kohtaisin tuolloin syrjimistä jne. Hän oli kuulema sen kokenut. Mä en ole koskaan ymmärtäny, miks ulkonäkö on mun vanhemmille niin tärkeä. Eikö ole tarkeintä että ite tykkää ja on ittensä näköinen.

Tuli sitten mietittyä, että vaikka mun vanhemmat yrittää olla että kaikki on ihmisiä ja tasa-arvosia jne, että miten ne reakois "todelliseen minuun". Mä muistan kun ensimmäisen kerran noin viisvuotiaana otin puheeksi omat tuntemukset, niin emäntä sivusi ne eriitäin kylmästi, eikä asiasta enään puhuttu. Jälkeen päin on vain tullu huomautuksia, että sä oot tyttö ja poikia yritetty ehotella helluiksi, jos minkäki näköistä. Jotenki on tuntunu, että ne tietää suuntautumisen ja monesti tainnu aavistaa kenen kans on kulloinki seurustellu kun yllätten kaveripiiristä ne on aina inhonnu sitä ihmistä, jonka kans oon seurustellu.

Viikonloppuna tuli jotenkin tunne, että oon antanu liikaa vanhemmille periksi ja jättäny elämättä omaa elämää vain sen takia, että en o halunnu satuttaa niitä. Monesti on tullu mietittyä miten paljon erilaisempi mun elämä ois, jos oisin kuunnellu vain omaa sydäntä. Mä tiedän, että mun vanhemmat haluaa vain mun parasta ja rakastaa mua tosi paljon, mutta välillä tuntuu että niiden seurassa on vaikea hengittää kun ei kumminkaan hyväksytä täydellisesti omana itsenä.

Joskus tekis mieli kertoa, että kyllä mäki tiedän kuinka julma paikka maailma voi parhaimmillaan olla, mutta sillä ei ole mitään väliä niin kauan kuin tunnen omassa sydämmessä että olen oma itseni ja elän juuri sellaista elämää kuin haluan. Mulle on oikeastaan ihan sama mitä muut ihmiset sanoo, kunhan läheiset hyväksyis ja olis tukena.

Onko menestys ja täydelliset kulissit todella niin tärkeitä? Mieluummin mä valitsisin köyhyyden ja onnellisuuden kuin rahan ja onnettomuuden. Vanhempien mielestä raha auttaa onneen, mutta ainakin oman kokemuksen perusteella mä oon ollu onnellisimmillaan silloin kun taskut on ollu tyhjimmillään. Miten niiden silmät sais avattua ilman, että niiden maailma totaalisesti hajoais?

1 kommentti

martin

24.6.2008 12:15

Etsi toisten onnea, niin löydät omasi.
Raha ei ole kuin väline.

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi