Huominen pitää huolen itsestään...

Nähtiin silloin vkl ja kaikki meni ok..viihdyttiin toistemme seurassa useita tunteja ja varmaan pidempäänki, jollei viimiseen junaan ei olisi pitänyt nousta. Tapaaminen nostatti sen verran halua, että nähtiin sitten seuraavanaki vkl. Mä olin ihan paineissa ja sain sen johdosta siivottuaki koko kämpän ylhäältä alas:D. Alussa oli ehkä hieman pientä vieroksuntaa eikä oikein tiiä mitä tekis ja mitä sanois. Helpointa ois ehkä ollu jos ois keksiny jotain viksua ohjelmaa, mutta se nyt oli jo ihan liikaa multa vaadittu:D. Mut asiat sit luisu hieman tonne makuhuoneen puolelle..en ihan niin suunnitellu. Ekaa kertaa nuin "äkkiä" hyppään sänkyyn kenenkään kans. Nyt mä oisin sit menossa sinne..jännittää ihan sikana. Jotenki sitä vain oottaa et saa oharit et toinen ei ilmaannukkaan asemalle jne. Vaikka joo tiedän ei ehkä enään pitäs mut kai se on näin alussa ihan järkevää hieman epäilläkki*-).

Pieneksi ongelmaksi on nyt muodostunut hieman osa kavereista, jotka ei tiiä mun suuntautumisesta ja kuvittelee, että mulla on joku mies jne. Mä luulin et pääsisin jo näistä kaapistatulemisista(tai no en nyt ihan kokonaan ku varmaan sitä porukoillekki joskus pitää ulostautua). Mä en oikein tiiä miten kertoa, jotenki muille se on ollu aina niin itsestään selvyys. Oikeastaan läheisimmille kavereille mun ei o koskaan pitäny kertoa vaan se on jotenki näkyny aina läpi ja sen takia ihmiset on tykästyny muhun et oon niin avoin jne. Jotenki tuntuu hullulta et sit yhtäkkiä ympärillä onki ihmisiä, jotka ei sitä automaattisesti älyä. Toisaalta en mä tiiä haluankokaan näille ihmisille kertoa jotain tälläistä. Oon mä myös miettiny et antasin vain asian olla ja sit joskus jossain vain törmäis ja esittelis et hei tässä on mun tyttöystävä...tosin en tiiä oisko toi liian shokki herätys. Pitää vielä hieman työstää tätä kaapista ulos tulemista...miks sen pitää olla niin vaikeeta?

Noin vuosi sitten pohdiskeltiin pitkään JV:n kanssa, että minkälaiset ihmiset laittaa nettiin treffi ilmoituksia ja minkälaista porukkaa siellä oikeesti liikkuu. Uteliaisuus asiasta johti sitten siihen, että pitkän tikun hävinnyt laittoi ilmoituksen ilmaiselle treffi palstalle. Tietty mä sit hävisin ja alkoi profiilin luominen ja oottelu. Odotetusti vastaan tuli lähinnä miehiä. Osa ei ollu osannu lukea suuntautumisen kohalta sanaa lesbo ja osa ehotteli kolmen kimppaa ja muutamia muuten vain herjauksia tuli myös. Eniten ehkä yllätti miehet naisen profiiliin takana. Tosin joskus miehillä ei oikein leikkaa. Miehen naisen profiilin takaa pysty tunnistamaan jo ensimmäisestä viestistä. Mun mielestä olis voinu edes uskovasti esittää, jos ajatuksena kerta on vain saada lesbon kuva. Naisiakin joukkoon suureen oli eksynyt, mutta niistäkin suurin osa oli kokeilua hakevia tai muuten vain seksin perässä juoksioita. Muutama ihan asiallinen ja oikeasti tutustumis mielessä kirjoitetunkin viestin sain. Eräs viesti pisti erityisesti silmään. Se oli kirjoitettu hieman negatiiviseen sävyyn sillai, että paskat tästä mitään seuraa mutta annanpa mahollisuuden. En tiiä oliko tarkotettu, mutta sellaisen kuvan sain. Tietenki siihen oli pakko vastata ja näyttää, että kyllä näiden profiilien takaa löytyy ihan ihmisiäki. Kirjoteltiin jonkun aikaa ja vaihettiin mese osotteita. Eka kerta ku juteltiin mesessä ei ehkä menny mitenkään jouhevasti. Ja veikkaan et tais neiti blogata mut ku ei pitkään aikaan näyttäny olevan paikalla. Menin sit vaihtamaan kuvan omaan pärstään ja yhtäkkiä tää neiti sit ilmestyki meseen ja alko peräti jutteleen. Siitä asti on poristu niitä näitä ja nyt asiat on menny jotenki niin pitkälle et vkl pitäs nähä. Ei mun pitäny oikeesti tutustua kehenkään, saati sit nähä ketään oikeesti. Pelottaa ihan sikana. Tietyllä lailla tuntuu turvalliselta ku ollaan kummiski yli puoli vuotta suht tiiviisti kirjoteltu, mut silti jotenki ei uskalla luottaa. Tuunks mä satuttaan itteäni pahastikki? Se kai nähään viikonlopun jälkeen*-)

Edellinen bloggaus oli jotenkin niin tyhjentävä, että eipä ole sitten tullut vähään aikaan bloggailtua. Vaikka tapahtumista on monta vuotta niin silti ikävä osaa aina välillä iskeä, vähän liianki lujaa. Miks kaiken piti mennä niinku piti? Mitä jos oisin valinnut toisin, tehnyt toisin? Aina välillä nuo viheliäiset kysymykset eksyvät ajatuksiini. Tuntuu etten ole päässyt elämässäni eteenpäin vaan kaikki junnaa jotenkin paikoillaan. Velvotteita joka suunnalta. Tuntuu kuin hukkusin tähän kaikkeen. Mihin MÄ olen hävinny? Miks mä en uskalla olla oikeesti oma itteni? Mitä mä oikeesti pelkään? Ikäväkseni vastaus viimiseen taitaa olla omia vanhempia. Odotusten pettämistä. Raivoa. Epäkypsyyttä. Vai enkö mä vain uskalla rikkoa pyytteettömän rakkauden illuusiota?