Edellinen bloggaus oli jotenkin niin tyhjentävä, että eipä ole sitten tullut vähään aikaan bloggailtua. Vaikka tapahtumista on monta vuotta niin silti ikävä osaa aina välillä iskeä, vähän liianki lujaa. Miks kaiken piti mennä niinku piti? Mitä jos oisin valinnut toisin, tehnyt toisin? Aina välillä nuo viheliäiset kysymykset eksyvät ajatuksiini. Tuntuu etten ole päässyt elämässäni eteenpäin vaan kaikki junnaa jotenkin paikoillaan. Velvotteita joka suunnalta. Tuntuu kuin hukkusin tähän kaikkeen. Mihin MÄ olen hävinny? Miks mä en uskalla olla oikeesti oma itteni? Mitä mä oikeesti pelkään? Ikäväkseni vastaus viimiseen taitaa olla omia vanhempia. Odotusten pettämistä. Raivoa. Epäkypsyyttä. Vai enkö mä vain uskalla rikkoa pyytteettömän rakkauden illuusiota?
Kommentoi kirjoitusta
Kirjaudu sisään voidaksesi kommentoida kirjoitusta.
Ei vielä tunnusta? Liity nyt!