Eräs todellisuus

Perheemme palasi Suomeen pari viikkoa sitten Kolumbiasta, jossa vietimme viimeiset puoli vuotta. Itse oon vielä lievässä kulttuurishokissa. Jostain syystä shokki on aina pahempi kotimaahan palatessa kuin uuteen kulttuuriin mennessä, sillä sinne lähtiessä tietää menevänsä uuteen ympäristöön, mutta palatessa kuuluisi tuntua kodilta. Ja sitten ei kuitenkaan tunnu.

Katselen Helsinkiä aivan kuin ulkopuolisen silmin. Se on kaunis, pohjoinen, pieni kaupunki. Turvallinen, omissa oloissaan elävä. Kylmä. Mä tunnen kaikki paikat, muistan raitiovaunulinjat ja osaan liikkua ongelmitta, ja silti tuntuu kuin en olisi ennen nähnyt täältä mitään.

Ei tämä ole ensimmäinen kotiinpaluuni ja tiedän, että muutamassa viikossa tänne on kotiutunut taas niin, että sitä lopettaa näkemästä tuttuja paikkoja ja huomaamasta niitä. Tavallaan sekin on sääli.

Suomi tuntuu vähän yksinäiseltä. Kun on ehtinyt tottua siihen, että tutun näkeminen kadulla tarkoittaa pysähtymistä ja kohtaamista, hymyä, kosketusta ja olemista läsnä, tuntuu toiselta puolelta katua kiireessä huudettu "moi" oudolta. Minne kaikilla on kiire?

Poika ei voi ymmärtää että täällä kaikki osaavatkin taas suomea, että se ei enää ole meidän perheemme salainen koodikieli. Hän puhua pälättää kaikille espanjaa ja ujostelee kun pitäisi vaihtaa kieltä. Suomi on liian intiimiä julkipuhuttavaksi.

Oon löytänyt oman kansallisen identiteettini ihan uudella tavalla viime vuosina, joista olemme viettäneet valtaosan muissa maissa, vierailla mantereilla. Vasta sen jälkeen oon voinut todella käsittää kotimaani, ymmärtää sen suhteutettuna muuhun maailmaan, tietää mistä oon tullut ja olla siitä ylpeä tai häpeissäni.

Oikeaa aurinkoa on ikävä. Täällä se on toisenlainen.

Jotkut teistä tuntevat mut ennestään, ajalta jolloin kirjoitin nimimerkillä kesäpoika blogia Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia. Tämä nykyinen nimimerkki on mun oikea nimeni ja entisistä nimistä, sekä blogin että itseni suhteen, tahdoin luopua, koska en enää ole se sama 19-vuotias teini kuin olin niitä valitessa. Poika-sanan käyttö ei tunnu omalta.

Osittain se johtuu siitä, että olen muuttunut itse ja osittain siitä, että elämäämme kuuluu ihan oikea Poika, viisivuotias. Mun perheeseeni kuuluu myös mies, bloginimeltään Rakas ja kaksi pientä koiraa.

On kuitenkin jotain, jota ette minusta ennestään tiedä. Päivisin, kun mies on töissä, eikä kukaan näe, elän toisessa, salatussa maailmassa keijuprinssin elämää. Keijuprinssejä on toinenkin ja meillä molemmilla on oma pieni ystävä, joiden olemus vaihtelee päivittäin, välillä jopa kesken päivää. En voi siis kertoa mitä ne ovat, ne voivat olla mitä tahansa marsuista keijuprinsessoihin tarpeen mukaan.

Mun aamuni alkavat kuin kenen tahansa perheenisän. Rakas nousee vähän aiemmin ja ulkoiluttaa koirat, mä herättelen Pojan ja me menemme aamupesulle. Mun vastuullani on huolehtia meidän molempien kasvojen ja hampaiden pesusta, Pojan vastuulla on valita päivän tuoksu. Hän ei kursaile määrissä, joten rutiiniksi on tullut, että mä vastaan sen pirskottelusta päällemme. Molemmat valitsevat omat vaatteensa, sitten halitaan ja pussaillaan Rakas töihin.

Kun jäämme kahden, keijuprinssit aloittavat elämänsä. Keijuprinssien koristelu on meistä pienemmän erityisalaa ja hänelle päivän tärkein vaihe, sitä suunnitellaan välillä koko edellinen ilta. Niinpä koko syksyn ja alkutalven oon viettänyt päiväni lasten keijusiivet selässä, eri värisiä pinnejä hiuksissani ja kimalletta nenällä ja poskipäillä. Mun värini on hopea ja pikkuprinssin kulta. Joulukuussa pinnit vaihtuivat joulunauhoihin edellä mainitun väriteeman mukaan, niitä solmitaan hiuksiin ja kiedotaan kaulalle. Ystävämme saavat myös joulunauhat kauloihinsa, toinen kultaisen ja toinen hopeisen. Sen enempää en voi antaa pienen keijuprinssin niitä koristella, sillä perheen sääntöihin kuuluu, ettei koirilla saa leikkiä.

Keijuprinssien elämä on yllättävän tavallista, ne laittavat ruokaa ja syövät, siivoavat ja askartelevat, lukevat ja piirtävät. Ulos lähtiessään ne naamioituvat tavallisiksi ihmisiksi. Välillä ne tanssivat, välillä harrastavat judoa ja potkunyrkkeilyä ja taistelevat.

Monen kotiäidin ja -isän kuulee valittavan miten raskasta on olla pelkässä lapsiseurassa kaiket päivät, ja kieltämättä musta on mukavaa, että keijumaailmamme on salattu ja iltaisin oon ihan tavallinen aikuinen. Mun tarvii kuitenkin myöntää, että näin sadunhohtoista joulunodotusta en oo kokenut aiemmin, en edes omassa lapsuudessa. Tiedän, ettei samanlaisia myöskään tule kovin montaa.

Uudelle pikkukeijulle olisi tilaus. Kunpa niitä vain voisikin tilata.