Perheemme palasi Suomeen pari viikkoa sitten Kolumbiasta, jossa vietimme viimeiset puoli vuotta. Itse oon vielä lievässä kulttuurishokissa. Jostain syystä shokki on aina pahempi kotimaahan palatessa kuin uuteen kulttuuriin mennessä, sillä sinne lähtiessä tietää menevänsä uuteen ympäristöön, mutta palatessa kuuluisi tuntua kodilta. Ja sitten ei kuitenkaan tunnu.
Katselen Helsinkiä aivan kuin ulkopuolisen silmin. Se on kaunis, pohjoinen, pieni kaupunki. Turvallinen, omissa oloissaan elävä. Kylmä. Mä tunnen kaikki paikat, muistan raitiovaunulinjat ja osaan liikkua ongelmitta, ja silti tuntuu kuin en olisi ennen nähnyt täältä mitään.
Ei tämä ole ensimmäinen kotiinpaluuni ja tiedän, että muutamassa viikossa tänne on kotiutunut taas niin, että sitä lopettaa näkemästä tuttuja paikkoja ja huomaamasta niitä. Tavallaan sekin on sääli.
Suomi tuntuu vähän yksinäiseltä. Kun on ehtinyt tottua siihen, että tutun näkeminen kadulla tarkoittaa pysähtymistä ja kohtaamista, hymyä, kosketusta ja olemista läsnä, tuntuu toiselta puolelta katua kiireessä huudettu "moi" oudolta. Minne kaikilla on kiire?
Poika ei voi ymmärtää että täällä kaikki osaavatkin taas suomea, että se ei enää ole meidän perheemme salainen koodikieli. Hän puhua pälättää kaikille espanjaa ja ujostelee kun pitäisi vaihtaa kieltä. Suomi on liian intiimiä julkipuhuttavaksi.
Oon löytänyt oman kansallisen identiteettini ihan uudella tavalla viime vuosina, joista olemme viettäneet valtaosan muissa maissa, vierailla mantereilla. Vasta sen jälkeen oon voinut todella käsittää kotimaani, ymmärtää sen suhteutettuna muuhun maailmaan, tietää mistä oon tullut ja olla siitä ylpeä tai häpeissäni.
Oikeaa aurinkoa on ikävä. Täällä se on toisenlainen.