Crash Japicoot

Muistin tämänkin blogin olemassaolon, ja pitkästä aikaa tuntuu, että pystyn kirjoittamaan. Edellisestä kirjoituksesta on mennyt sen verran aikaa, että nyt kun noita vanhoja lukaisin... vetää hiljaiseksi.

Paljon on välissä elämää ollut, pohjimmiltaan mikään ei ole tainnut muuttua, katkeruutta on kertynyt lisää, ja elämä ja kokemukset on täräyttäny ihan kunnolla pesäpallomailalla polvilumpioihin, noin kuvaannollisesti.

Taas mennään sellaisessa vaiheessa, että keräillään itsensä rippeitä lehtikasan alta, ihmetellään, minne tuuli vei puoli elämää. Miksei ole voimaa elää sitä elämää mitä tahtoisi, miksi rohkeus loppuu kesken.

Miksi turvallisuus on niin tärkeää, miksi mielummin istun kotona ja haaveilen, kuin toteuttaisin niitä, haaveita. On ollut aikoja, milloin en ole edes myöntänyt haaveilevani mistään, milloin olen ollut raivostuttavan tyytyväinen möllötykseeni ja siihen ettei tarvitse riskejä ottaa ellei halua.

Mutta mä haluan asioita. Vaikka ne onkin ärsyttävän tavallisia asioita, niitä joita kaikki muutkin elämässään tavoittelevat, niin mä haluan.

Aika tuntuu kulkevan niin vauhdilla, etten mä enää kohta ehdi muuttaa suuntaa. Mä olen liian aikaisin luovuttanut ja jäänyt vapaaehtoisesti kyydistä. Mä olen muutamissa asioissa just se joka jäi asemalle. Moneen junaan menneet ovat sentään kaikki jossain.

Mää muistan ny pikkasen liian hyvin pari unta mitä oon viime aikoina nähny... toinen säpsähdytti hereillle hyvinkin ikävästi ja toinen... ei ollu niin ikävä mutta pisti sekin ajattelemaan että mitäs vittua. Tarttee tehä jotain. Ikävä olematonta.

No alkoihan se helpottaa. Pari päivää piti kiskoa nappeja naamaan etten olis tehny mitään peruuttamatonta.
Nyt sitten taas kerran perusasioista liikkeelle.... eli hiustenleikkuusta on aina hyvä aloittaa :D
Sitten kaikki netissä esiintyvät kuvat helvetin kuuseen ja uusia tilalle... Mikähän hitto siinä on että se auttaa?
Tarpeeks syvältä itseinhosta kun ponnistaa niin muutosta tapahtuu monissa asioissa viikossa enemmän kuin vuodessa.
Joskus "pelkkä" kirjahyllyn siirtäminenkin on auttanut. Hmm.

Niinhän se menee, ettei mitään voi paeta loputtomiin... mikään ei ole piilossa lopullisesti.

Mä en ole ikinä osannut epäonnistua.
Varmaan mikään ei saa mua yhtä pahasti tolaltani kuin asiat joita en kykene tekemään niinkuin oikein olisi.

Joskus se on kiinni yhdestä puhelinsoitosta, joskus kahdesta.
Joskus kyse on vaan siitä, etten osaa ajoissa luovuttaa ja myöntää etten jaksa.

Mutta mitä sitten, kun vihdoin luovutan, vihdoin tunnustan miten huonossa kunnossa olen... ja mulle kerrotaan miten selkärangaton paska mä olen kun en edes tämän vertaa pysty.

Olen paska, tiedän sen.
ANTAKAA MUN NYT OLLA JO RAUHASSA !!!!

Ei se ole entisensä, vaan vanha kehäraakki... 9 vuotta sitten se jaksoi viikossa viisikin, nyt ei suju enää moinen.

Neiti Aika se tuli ja iski silmää mennessään, ei taaskaan sen kummemmin kysellyt... ja vanha raato sitä ihmettelemään, kuinkas taas näin kävikään.

Yhdessäkin on ihan tarpeeksi, ja liikaakin... kolmea oikeastaan pitäisi hoitaa. Väsyttää.

Tänään aamulla lähden mökkilomalle.

Ja vaikka lähtö on tavallaan vaikeaa, jokin minulle ennestään tuntematon luottamus toiseen ihmiseen tekee siitä nyt yllättävän helppoa. Tunnen lähteväni turvallisin mielin, ja onnellisena... luotan palaavani edellämainittujen lisäksi ruskettuneena ja kaupungin meteliltä levänneenä.

Tätä päivää on jopa vaikea uskoa todeksi, niin monta kertaa olen aiemmat reissuni perunut... mutta totta se on. Niin ihmeellistä on elämä.

Se sarkastinen paskiainen, se joka kärjistää kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat... joka kuuntelee toisen sanoista vaan puolet ja vääntää ne mieleisikseen...

Sylkee paskaa rakkaiden naamalle, ei uskalla myöntää että pelkää... pelkää menettävänsä ... ja juuri sillä hetkellä toimii itseään vastaan kuin ennalta määritetty kohtalokas ennustus.

Päätään hakkaa seinään päivästä toiseen ja *huokaus* vuodesta toiseen... odottaen edelleen ihmettä.

Niin ne sanoo ettei kukaan toinen voi toistaan korjata, ei siihen pysty kuin ihminen itse... voi kun se olisikin totta... vaan mitä enemmän itse korjaan sitä enemmän huomaan rikki meneväni... yksin tiedän olevani vahva, ja se tekee siitä hetkestä aina vaan vaikeamman... kun toinen saa minut heikoksi, puolustaudun aina vaan enemmän...

Jälleen huomaan toivovani vapautusta, armoa elämästä, ajattelevani tätä maailmaa helvetin kiirastulena...
Mikä minusta on tehnyt näin heikon? Väsyneen matkaamaan? Se, että joka kerta kun katson maailmaa pystypäin ja ylpeänä, toivon täyttäessä sydämeni, kompastun risukkoon, risukkoon joka raatelee jalkani verille ja polvet tömähtävät maassa siihen ainoaan terävään kiveen ...

Sieltä on noustu monta kertaa, kynsillä raavittu tie auki ja hampaat irvessä, kyyneleet silmissä vedetty itsensä ylöspäin. Montako kertaa vielä täytyy jaksaa?

Jos yhden toiveen saisin esittää, se olisi että tällä kertaa tulevaisuus muuttuisi. Jos ihmisellä on voima päättää tulevaisuudestaan, minä tahdon sen kaiken voiman nyt tähän käyttää. Matka on pitkä, tiedän sen. Mutta en tahdo suistua syvemmälle, tahdon nousta ylöspäin. Jos ei se ole mahdollista, päästäkää minut jo pois.

Tuo tuli tuossa mieleeni, taas kerran itseni väärästä paikasta löydettyäni... Mietin, että milloinkahan sitä oikeesti ihminen tajuaa olla lopun ikäänsä varuillaan heikkouksiensa äärellä?

Aika monta kertaa oon jo vannonu, etten enää koskaan... aika monta kertaa oon tehny periaatepäätöksiä... mut näin ne vaan menee, ilman mitään pätevää syytä lupaukset on ilmaa vaan.

Ei se mitään, itteeni tää vaan koskee... mut silti. Kun vois sitä helpomminki elää. Sovussa itsensä kanssa, ilman että tarttis aina vääntää itteltään niskoja nurin.

Ai mikä fiilis? Morkkis. Se kuuluisa morkkis. Mihin helvettiin mä sitä oloa muka tartten? Joku sano joskus et mä elän kivusta, mä elän tuskasta minkä itse itselleni aiheutan... mut mä en tahdo. Mä tahdon vapaaks tästä paskasta.

Heittäytyminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta uskoa, että kaikkien vaikeuksien jälkeen asiat saattavat vielä oikeasti olla hyvin.

Joskus pitää heittäytyä yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen, karsia kaikki merkityksetön elämästään, antaa elämän itsensä lyödä polvet alta henkisellä pesäpallomailalla. Uskaltaa nähdä siinäkin se tarkoitus. Ja mennä sen mukana.

Ennemmin tai myöhemmin se palkitsee... tärkeysjärjestys palaa kohdalleen ja tietoisuus omasta itsestä ja oikeista ja vääristä valinnoista löytää tiensä takaisin.

Kuinka moni voi sanoa eläneensä elämänsä niin, ettei kadu mitään? Siihen kuitenkin pitäisi pyrkiä. Elää niin, että väärät valinnat kasvattaa ja ohjaa oikeaan suuntaan. Ja kuka sitten voi enää sanoa niitäkään valintoja vääriksi?

Uskoa huomiseen, toivoa tulevaisuudesta ja rakkautta maailmaa kohtaan. Siihen on hyvä heittäytyä.

On se niin kumma, kun taas meinaan ajatella muiden ihmisten parasta ja unohtaa itseni kokonaan.
Oikeesti, vittuako se kenellekään kuuluu mitä MINÄ oikeasti teen? Teen mitä huvittaa. Niin kaikki muutkin tekee. Mä en ole kaikki muut, mutta silti.

Kyllä sen joku vielä joskus tajuaa, etten mä mikään kusipää ole, vaikken aina olekaan täydellinen. Ehkä mä tajuan sen itekin vielä joskus.
Mä en edelleenkään valehtele koskaan, kenellekään. Oon vaan niin saatanan avuton näkemään totuutta joskus.
Anteeksi siitä.

Miksi vain muilla olisi oikeus arvostaa itseään ja vetää rajoja?
Kai sen voin minäkin tehdä. Helvetti.

Ja nyt jatkan elämääni. Suunnan määrätköön elämä itse, kuten aina ennenkin.

Joku sanoi joskus, että elämän tarkoitus on yrittää olla onnellinen. Joskus mä näen liiankin kauas, liiankin syvälle. Se on oikeasti kirous.

Antakaa mulle tämä päivä. Antakaa hetki, hymy takaisin, tänään. Siten olen onnellinen, tänään.