Crash Japicoot

Ne sanoo, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle.

Kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa.

Ja kaikki on nyt erilaisen auringon alla. Pakeninko todellakin jotain suurta, pakeninko kohtaloani? Vai meninkö vain tarpeeksi kauas ja näinkö sen mitä en tahtonut nähdä?

Jääkuningatar. Elämäni tärkein, mutta saavuttamaton.
Oletko?

Kumpi on valintana rohkeampi, kumpi rakkaudessaan viisaampi?

Ahdistuksen kyyneleet ovat virranneet, kipua en edelleenkään pelkää. Vaan mikä oli tarkoitus sillä, että ne pois pyyhkäistiin?

Tilaisuus luovuttaa. Tilaisuus paeta.

Vapaa tahto. Valinta. Tienristeys.

Kaksi tietä, joista kumpikaan ei ole varma. Toinen sattuu varmasti, mutta uskonko siihen, että se kannattaa? Toinen ei satu, ei vielä, paitsi jos jätän sen kulkematta.

Tämä on hetki, jolloin pieni menee polvilleen ja rukoilee.

Tänään olen löytänyt käteni.
Käteni, joilla voin tehdä paljon hyvää. (Noniin, pikkupervot... en tarkottanu siinä mielessä)

Avasin oven tuntemattomalle. Ei, se ei ole mikään suuri asia minulle, yleensä, mutta viime aikoina olen kulkenut niin sumussa että käteni ovat olleet kuin kadonneet. Nyt tunnen, että niillä voi taas tehdä. Niillä voi auttaa, pitää kiinni, nostaa... kantaa jopa hetken matkaa.

Sydänkin on löytynyt jälleen. Vaikka tiesinkin sen siellä koko ajan olleen, se vain kadota tahtoi. Peljästyi kai mokoma, tapahtumista taannoisista. Pelkäsi satuttavansa uudelleen, pelkäsi pelkoa itseään. Pieneen sykkyrään käpertyi, kuin äidin syliä etsien. Rakkautta, joka ollut on aina, itsestään löytää tahtonut ei.
Vaan nyt palaa lämpö sinnekin, ja tahto pelkonsa nujertaa. Rohkea en ole, en peloton, sydän herkkä ja arka on. Mut toivo ja tahto, rakkauteen, luvan antaa uskaltaa.

Olen löytänyt myös pääni. Ajatukseni, itseni. Järkeni, juureni, sieluni. Ja ne löytämäni kädet tuovat ne teille. Kirjaimina toistensa jälkeen, muodostan lauseita, ajatuksia, tunteita tekstin taakse tuotan. Ja hymyilen.

Kyllä sitä pitää näköjään olla aika paskiainen, kun alkaa tonkia menneitä vuosien takaa... Ihan turhaa, turhaahan tuo oli. Mitään uutta en siitä tapahtumasta oikeasti kuullut, olinhan minä sen tiennyt. Tiennyt jo silloin. Hänellä oli syynsä, ja ihan kelpo sellainen. Jo silloin se herätti lähinnä kunnioitusta, ja niin se tekee oikeasti edelleen.

Ainoa, mitä en (taaskaan) eilen muistanut, oli kiittää. Kiittää vielä kerran, sillä ne on sanat, jotka edelleen mun mielessä kaikuvat. Että osasinkin esittää sen eilen niin negatiiviseen sävyyn...

Suoraa puhetta mä kaipaankin. Niillä sanoilla käännettiin yksi jos toinenkin kivi, niillä sanoilla mentiin hampaat irvessä ja kyyneleet silmissä eteenpäin. Eteenpäin.

Sen jälkeen moni on yrittänyt, mutta todennut että jäärä mikä jäärä... Mä teen mitä tahdon, muut mitä uskaltaa... vai miten se nyt meni. Eiku. Mä teen mitä huvittaa, muut sen mitä täytyy. Eiku. Mikään työ ei ole niin vaikea, etten saisi muita sitä puolestani tekemään. :)

Ei, tää ei ole kehumisen aihe. Mutta, onneksi muutama ihminen on täällä maan päällä sellaisia, jotka saa mut tajuamaan ja tekemään myös ihan itse itseni hyväksi jotain.

Olkoon tämä nyt Suuri Kiitos heille, heille ja muillekin ystäville, jotka jaksavat minua eteenpäin kantaa silloin kun on vaikeaa. Koitan muistaa kiittää myös henkilökohtaisesti. Ette te kaikki tätä kuitenkaan lue :P

Olen löytänyt jalkani. Ja sen vitun selkärangan taas. Paeta voin edelleen, ihan just niin kovaa kuin huvittaa, ihan siihen suuntaan kuin huvittaa. Mutta tällä kertaa tiedän mitä teen. Pakenen vain ja ainoastaan sitä, minkä en halua olevan totta. Haluan, että se muuttuu. Kerrankin.

Tiedän, etten ole edes ainoa, joka ei todellisuutta tahdo nähdä. Kyllä se sieltä aikanaan iskee kasvoille, niin se on aina ennenkin tehnyt. Jos ei iske, niin hyvä niin.

Mutta näillä mennään, ja silti toivo jaksaa elää. Eläköön toivo nyt omaa elämäänsä, onhan mulla tässä tätä muutakin. Jos mä tällä kertaa jo osaisin...

Jos jotain, niin aikaa mulla on. Joskus tuntuu että liikaakin... Ja sillä ajalla teen ihan just sitä mitä ite tahdon. Elän sitten vaikka vaaleenpunasessa haavemaailmassa, mut se on mun juttu. Vielä se päivä koittaa, kun saan elää sitä päivää, sitä samaa päivää kuin muutkin.

Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa, eiköhän tämäkin joskus selviä. Joko mä olen kerrankin oikeessa, tai sitten jälleen kerran ihan vitun väärässä. Joku merkitys sillä kaikella vanhalla kuitenkin on, ja tässä kulminoituu aivan liian moni asia, aivan älyttömän lyhyessä ajassa jo. Uskokaa pois, tää on viimeinen. Lopputulos on katsottava, vaikka se veis sen tuhannen vuotta.

Kuka teistä jättäisi katsomatta mitä oven takaa löytyy? Avaimet vaan on vittu hukassa. Mut onneks se ovi ei peitä multa kaikkea... jos vaan avaimet joskus saan, niin sinne jään, oven samalle puolelle asumaan.

Niitäpä niitä, ikuisia ympyröitä...

Juuri kun luulee, että kaikki paska on takana ja oikeasti on oman elämänsä herra, niin ei. Sontaa tulee silmiin ovista ja ikkunoista, ja huomaan olevani jälleen siinä pisteessä mistä aikoinani nousin.

Aina mä sanon, että pohjalta pääsee myös alaspäin, ihan joka kerta, ellei sitä itse pysäytä... mutta tällästen pudotusten jälkeen se kaikki tuntuu niin turhalta.

Rakentaa nyt elämäänsä hiekalle, kaunistakin kauniimpaa korttitaloa, ja sitten ryssiä kaikki. Tehdä elämänsä viimeiset kolme vuotta yhdentekeviksi, löytää itsestään edelleen ne samat virheet, ne virheet joita kenenkään ei pidä kestää.

Ja mitä kuitenkin toivon? Sitä ihmettä, että tälläisenä päivänä, se Joku kuitenkin olisi tuossa, sanois että tästä mennään nyt eteenpäin. Olet ihan selkeesti toivoton tapaus mutta silti tarpeeksi rakas.

Vaan vielä en tiedä, en tiedä pitäisikö kenenkään edes, rakastaa ehdoitta ja kokonaan.

"Selvitä ongelmas eka!" Sen kuullut olen juu. "Rakasta eka ittees" -tuttua tarinaa myös tuo. Vaan kuinka voisin rakastaa itseäni kun kukaan muukaan ei sitä tee, kuinka voisin selvittää ongelmani, kun nekin on vaan oireita.

Tän pikkusen sisällä on sellanen särö joka tappaa talossa ja puutarhassa. Ei muita mutta oman sydämen.