Tuo tuli tuossa mieleeni, taas kerran itseni väärästä paikasta löydettyäni... Mietin, että milloinkahan sitä oikeesti ihminen tajuaa olla lopun ikäänsä varuillaan heikkouksiensa äärellä?
Aika monta kertaa oon jo vannonu, etten enää koskaan... aika monta kertaa oon tehny periaatepäätöksiä... mut näin ne vaan menee, ilman mitään pätevää syytä lupaukset on ilmaa vaan.
Ei se mitään, itteeni tää vaan koskee... mut silti. Kun vois sitä helpomminki elää. Sovussa itsensä kanssa, ilman että tarttis aina vääntää itteltään niskoja nurin.
Ai mikä fiilis? Morkkis. Se kuuluisa morkkis. Mihin helvettiin mä sitä oloa muka tartten? Joku sano joskus et mä elän kivusta, mä elän tuskasta minkä itse itselleni aiheutan... mut mä en tahdo. Mä tahdon vapaaks tästä paskasta.
