Pitkästä aikaa

Muistin tämänkin blogin olemassaolon, ja pitkästä aikaa tuntuu, että pystyn kirjoittamaan. Edellisestä kirjoituksesta on mennyt sen verran aikaa, että nyt kun noita vanhoja lukaisin... vetää hiljaiseksi.

Paljon on välissä elämää ollut, pohjimmiltaan mikään ei ole tainnut muuttua, katkeruutta on kertynyt lisää, ja elämä ja kokemukset on täräyttäny ihan kunnolla pesäpallomailalla polvilumpioihin, noin kuvaannollisesti.

Taas mennään sellaisessa vaiheessa, että keräillään itsensä rippeitä lehtikasan alta, ihmetellään, minne tuuli vei puoli elämää. Miksei ole voimaa elää sitä elämää mitä tahtoisi, miksi rohkeus loppuu kesken.

Miksi turvallisuus on niin tärkeää, miksi mielummin istun kotona ja haaveilen, kuin toteuttaisin niitä, haaveita. On ollut aikoja, milloin en ole edes myöntänyt haaveilevani mistään, milloin olen ollut raivostuttavan tyytyväinen möllötykseeni ja siihen ettei tarvitse riskejä ottaa ellei halua.

Mutta mä haluan asioita. Vaikka ne onkin ärsyttävän tavallisia asioita, niitä joita kaikki muutkin elämässään tavoittelevat, niin mä haluan.

Aika tuntuu kulkevan niin vauhdilla, etten mä enää kohta ehdi muuttaa suuntaa. Mä olen liian aikaisin luovuttanut ja jäänyt vapaaehtoisesti kyydistä. Mä olen muutamissa asioissa just se joka jäi asemalle. Moneen junaan menneet ovat sentään kaikki jossain.