Tänään aamulla lähden mökkilomalle.
Ja vaikka lähtö on tavallaan vaikeaa, jokin minulle ennestään tuntematon luottamus toiseen ihmiseen tekee siitä nyt yllättävän helppoa. Tunnen lähteväni turvallisin mielin, ja onnellisena... luotan palaavani edellämainittujen lisäksi ruskettuneena ja kaupungin meteliltä levänneenä.
Tätä päivää on jopa vaikea uskoa todeksi, niin monta kertaa olen aiemmat reissuni perunut... mutta totta se on. Niin ihmeellistä on elämä.
Se sarkastinen paskiainen, se joka kärjistää kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat... joka kuuntelee toisen sanoista vaan puolet ja vääntää ne mieleisikseen...
Sylkee paskaa rakkaiden naamalle, ei uskalla myöntää että pelkää... pelkää menettävänsä ... ja juuri sillä hetkellä toimii itseään vastaan kuin ennalta määritetty kohtalokas ennustus.
Päätään hakkaa seinään päivästä toiseen ja *huokaus* vuodesta toiseen... odottaen edelleen ihmettä.
Niin ne sanoo ettei kukaan toinen voi toistaan korjata, ei siihen pysty kuin ihminen itse... voi kun se olisikin totta... vaan mitä enemmän itse korjaan sitä enemmän huomaan rikki meneväni... yksin tiedän olevani vahva, ja se tekee siitä hetkestä aina vaan vaikeamman... kun toinen saa minut heikoksi, puolustaudun aina vaan enemmän...
Jälleen huomaan toivovani vapautusta, armoa elämästä, ajattelevani tätä maailmaa helvetin kiirastulena...
Mikä minusta on tehnyt näin heikon? Väsyneen matkaamaan? Se, että joka kerta kun katson maailmaa pystypäin ja ylpeänä, toivon täyttäessä sydämeni, kompastun risukkoon, risukkoon joka raatelee jalkani verille ja polvet tömähtävät maassa siihen ainoaan terävään kiveen ...
Sieltä on noustu monta kertaa, kynsillä raavittu tie auki ja hampaat irvessä, kyyneleet silmissä vedetty itsensä ylöspäin. Montako kertaa vielä täytyy jaksaa?
Jos yhden toiveen saisin esittää, se olisi että tällä kertaa tulevaisuus muuttuisi. Jos ihmisellä on voima päättää tulevaisuudestaan, minä tahdon sen kaiken voiman nyt tähän käyttää. Matka on pitkä, tiedän sen. Mutta en tahdo suistua syvemmälle, tahdon nousta ylöspäin. Jos ei se ole mahdollista, päästäkää minut jo pois.
Tuo tuli tuossa mieleeni, taas kerran itseni väärästä paikasta löydettyäni... Mietin, että milloinkahan sitä oikeesti ihminen tajuaa olla lopun ikäänsä varuillaan heikkouksiensa äärellä?
Aika monta kertaa oon jo vannonu, etten enää koskaan... aika monta kertaa oon tehny periaatepäätöksiä... mut näin ne vaan menee, ilman mitään pätevää syytä lupaukset on ilmaa vaan.
Ei se mitään, itteeni tää vaan koskee... mut silti. Kun vois sitä helpomminki elää. Sovussa itsensä kanssa, ilman että tarttis aina vääntää itteltään niskoja nurin.
Ai mikä fiilis? Morkkis. Se kuuluisa morkkis. Mihin helvettiin mä sitä oloa muka tartten? Joku sano joskus et mä elän kivusta, mä elän tuskasta minkä itse itselleni aiheutan... mut mä en tahdo. Mä tahdon vapaaks tästä paskasta.
Heittäytyminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta uskoa, että kaikkien vaikeuksien jälkeen asiat saattavat vielä oikeasti olla hyvin.
Joskus pitää heittäytyä yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen, karsia kaikki merkityksetön elämästään, antaa elämän itsensä lyödä polvet alta henkisellä pesäpallomailalla. Uskaltaa nähdä siinäkin se tarkoitus. Ja mennä sen mukana.
Ennemmin tai myöhemmin se palkitsee... tärkeysjärjestys palaa kohdalleen ja tietoisuus omasta itsestä ja oikeista ja vääristä valinnoista löytää tiensä takaisin.
Kuinka moni voi sanoa eläneensä elämänsä niin, ettei kadu mitään? Siihen kuitenkin pitäisi pyrkiä. Elää niin, että väärät valinnat kasvattaa ja ohjaa oikeaan suuntaan. Ja kuka sitten voi enää sanoa niitäkään valintoja vääriksi?
Uskoa huomiseen, toivoa tulevaisuudesta ja rakkautta maailmaa kohtaan. Siihen on hyvä heittäytyä.