Onko sinulla kyky erottaa väkijoukosta enkelit ja demonit muulloinkin kuin krapulassa? John Constantinella on.
Constantinen perusasetelma perustuu Hellblazer-sarjakuvaan, joka tosin vaati pieniä muutoksia ennen valkokankaalle pääsyään. Jotta elokuvaa ei sotkettaisi Clive Barkerin Hellraiser-elokuviin, päätettiin se nimetä yksinkertaisesti päähenkilön mukaan ja tapahtumat siirrettiin Liverpoolista Los Angelesiin, jotta tuottajatkin saatiin innostumaan. Elokuvan sielunmaisemat ovatkin sarjakuvamaisen synkkiä.
Ammattimanaaja John Constantinella (Keanu Reeves) on ongelma. Hän kun onnistui kerran synkässä virantoimituksessaan tappamaan vahingossa ihmisen. Luterilainen pelastusoppi tämän vielä sietäisi, mutta katolinen kirkko toivottaa Johnin tervemenneeksi ikuiseen helvettiin. Constantine tosin on alakerrassa jo muutaman kerran piipahtanutkin, mutta näkemästään vähemmän ihastuneena yrittää hyvillä teoillaan lunastaa taivasosuuden. Kuviot mutkistuvat, kun normaalisti omiin ulottuvuuksiinsa lukitut enkelit ja demonit alkavat pyrkiä kuolevaisten keskuuteen, maasta kaivetaan keihäänkärki, jolla aikoinaan tuikattiin Kristusta Golgatalla, Johnin tuntematon kollega tekee itsemurhan ja paholaisen poikakin tekee tuloaan. Kuulostaako sekavalta? Sitä se onkin.
Elokuvan jälkeen katsojan valtaa hölmistynyt olo. Katsoja on nähnyt pätkän John Constantinen elämästä ilman kunnollista alkua tai loppua. Vipinää riittää eikä tehosteissakaan ole nuukailtu. Jotenkin ontoksi kokonaisuus silti jää. Keanu Reevesin viime vuosien roolit ovat olleet kaikki samanlaisia pökkelöintejä. Luojan kiitos Reeves sentään taitaa hyvin kolmen ilmeen repertuaarin ja koivuhalon notkeuden. Leffan parista pienemmästä sivuosasta erityisen kutkuttavia ovat androgyyni arkkienkeli Gabriel (Tilda Swinton) ja mega-camp Lucifer (Peter Stormare). Muut hahmot ovat tutunoloisia vaikkapa Blade-trilogiasta. Mitään uutta Constantine ei tarjoa, mutta Keanu Reevesin, synkkien sarjakuvien tai perusmättöjen ystävä saanee tästä elokuvasta riittävän annoksen äijäenergiaa.
