Marraskuun 13. päivänä 1984 joukko hampurilaisia, tavallisia kaupunkilaisia joutui äkkiarvaamatta keskelle AIDS-kauhua. Oltiin kaupungin sisäisellä bussimatkalla, kun yksi nuorimies, 22-vuotias, kalpeni ja pyörtyi lattialle. Kaikki 30 kanssamatkustajaa huomasivat tapahtuman, mutta paikalle ei kutsuttu ambulanssia vaan poliisi. Poliisit nostivat miehen ylös bussin lattialta ja lähtivät viemään poliisiautolla sairaalaan. Ahdistuneet matkustajat olivat kertoneet poliisille, että nuorella miehellä on jokin vakava sairaus: "Se on varmasti AIDS". Myöhemmin koko bussi desinfioitiin, samoin poliisiauto, jossa mies kuljetettiin sairaalaan. Kaikki nämä varotoimet osoittautuivat tarpeettomaksi, sillä miehellä ei ollut AIDSia vaan diabetes.
Matkustajien paniikkireaktio ei syntynyt tyhjästä. Jo kuukausien ajan media oli toitottanut uudesta sairaudesta ja sen aiheuttamasta kuoolemanvaarasta. Jo kevätpuolella 1982 Spiegel oli kertonut sairaudesta, joka lyhyessä ajassa johtaa kuolemaan ja joka vääjäämättä vyöryy Saksaan. Frankfurt oli tärkeä solmukohta, koska sieltä oli suorat lennot Amerikan suurkaupunkeihin. Outo sairaus oli havaittu Amerikassa ensi kerran vuonna 1981 ja sairastuneiden määrä nopeasti moninkertaistui. Sairastuneet olivat nuoria homomiehiä, joille kehittyi tummia ihokasvaimia, ns. Kaposin sarkooma. Monilla oli keuhkotulehduksia, ripulia ja kuumeilua. Spiegelin mukaan tämä uusi rutto leviää nopeasti homokeskuksiin: Berliiniin, Ateenaan, Roomaan ja Lontooseen. Vuonna 1983 sairaus sai nimen: AIDS. Samaan aikaan kuolleiden määrä alkoi lisääntyä. Arvioitiin, että sairastuneiden määrä kaksinkertaistuu aina 6 kuukaudessa.
Homoista alkoi tulla syntipukkeja. Heillä oli muutenkin synkkä historia takanaan. Sodan aikana he joutuivat keskitysleireihin, sodan jälkeen vankiloihin, ja vain 70-luku oli henkisesti vapaampaa aikaa.Hampurissa oli ensimmäinen gay-pride -viikko vuonna 1980, ja silloin mukana oli 1500 osanottajaa. Mielenilmauksissa protestoitiin poliisin homovastaisuutta, ja paljastettiin, että poliisilla oli julkisissa vessoissa tarkkailuhuoneita peilien takana. Se oli suuri skandaali. Silloin ei vielä tiedetty mitään aidsista.
AIDS-kauhu levisi Ruotsiin
Ruotsissa homolehti Reporter kertoi ensi kertaa uudesta homoihin leviävästä sairaudesta syksyllä 1982. Joulukuun numerossa Reporter-lehdessä oli reportaasi Amerikasta. Ensimmäinen ruotsalainen HIV-potilas löydettiin joulukuussa 1982. Tunnelma oli välillä paniikinomainen. Lehtiin alkoi tulla kuvia potilaista joilla Kaposin sarkooma synnytti kasvoille ruskeita läiskiä. Sairaaloissa pukeuduttiin avaruusasujen kaltaisiin suojavarusteisiin. Aids-potilaalle laajat suojaustoimenpiteet ja henkilökunnan suojanaamarit merkitsivät suurta yksinäisyyttä. Kaikilla ei ollut edes lähiystäviä, jotka olisivat päässeet vierailulle. Kun poliisi pidätti henkilön, ja jälkeenpäin selvisi, että hänellä oli HIV, selli desinfioitiin ja kaikki poliisivarusteet poltettiin. Onnettomuuksien yhteydessäkin oli otettava huomioon AIDSin vaara. Kun jälkikäteen selvisi, että kolariauton kuljettaja oli HIV-positiivinen, koko auto poltettiin palokunnan avustuksella. Se oli varotoimi.
Ruotsissa huoli siirtyi myös heteroväestön puolelle, kun alettiin epäillä, että prostituoidut ovat HIVin levittäjiä, ja löytyy niitä, jotka levittävät tietoisesti. Tv-kuvissa näytettiiin, miten HIV on kuin jäävuori: tiedetään 22 sairastunutta, mutta pinnan alla voi olla suuri joukko, joista ei tiedetä mitään.
Frigörelseveckanin (vapautuspäivien) marssit muodostuivat 1980-luvulla vakaviksi. Vain rohkeimmat 200-300 ihmistä uskaltautuivat mukaan marssimaan.
Ruotsin tv:n tuoreessa ohjelmassa kerrotaan kiinnostavalla tavalla, miten aids-kauhu levisi kansan keskuuteen. Ohjelma on katsottavissa vielä kolmen viikon ajan.
http://www.svtplay.se/video/388177/smittad-nar-hiv-kom-till-sverige
Sairaus sai kasvot
Sighsten Herrgård, vuonna 1943 syntynyt muotisuunnittelija ja kansainvälinen kuuluisuus, tuli kaapista vuonna 1987 ja kertoi tiedotustilaisuudessa, että hän sairastaa AIDSia. Nyt sairaus sai kuuluisat kasvot myös Ruotsissa. Sighsten Herrgård kirjoitti kokemuksistaan kirjan, joka meilläkin levisi laajalle, kun se oli kirjakerhon valikoimissa. Sighsten Herrgårdilla oli suomalaisia sukujuuria. Herrgård kuoli sairauteensa marraskuussa 1989.
Youtuben videossa Sighsten Herrgård mainostaa aids-neuvontapuhelinta.
AIDS-kauhu tuli myös Suomeen
Seta-lehti kirjoitti ensi kertaa tuntemattomasta sairaudesta Seta-lehden syysnumerossa 4/1982. Otsikko oli räväkkä: "Taudit iskevät hintteihin". Sairauden aiheuttajasta ei ollut tietoa. Melko paljon puhuttiin siitä, että homot käyttävät poppersia potenssinsa vahvistamiseen, ja se aine voisi teoriassa olla uuden taudin syy.
Seta järjesti myös tiedotustilaisuuden homoille, ja sieltä eräs henkilö palasi ja kertoi kauhistuneena: "Asiantuntijoiden mukaan nyt pitää lopettaa kaikki seksi, totaalisesti". Juhannuksen jälkeen 1983 löytyi ensimmäinen suomalainen aids-potilas ja elokuun Seta-lehden mukana lähti kaikille liitelehtinen, jossa kuvattiin aidsin oireet. Siinä vaiheessa taudille oli jo löytynyt aids-nimi. Auroran sairaalaan perustettiin osasto AIDS-potilaita varten. Aluksi henkilökunta oli täydellisesssä suojavarustuksessa, mutta vierailijat saivat tulla huoneisiin arkiasuissaan. Pian suojavarustuksista kuitenkin luovuttiin.
Osa lääkärikunnasta vaati tiukkoja toimenpiteitä ja jotkut jopa ehdottivat aids-potilaiden eristämistä Turun saaristoon yksinäiselle Seilin saarelle. Samanlaisia asioita oli ehdotettu myös Ruotsissa, jossa HIV-potilaat haluttiin asumaan omaan yhteisöön panssariaitojen sisään. Ruotsissa käytännön toimenpiteet olivat paljon tiukempia kuin Suomessa. Esim. homosaunat suljettiin viranomaisten päätöksellä. Suomalaisille tuttu oli Viking-sauna.
Suomen aids-kriisistä kerrotaan laajasti Finnqueerin sivuilla
http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=101_6_1
AIDS sai kasvot Suomessakin
Suomen ensimmäinen julkisuuteen tullut aids-potilas oli Leeku. Hän oli vuonna 1947 syntynyt graafikko, ja hän kertoi tartunnastaan tv-ohjelmassa vuonna 1987, mukana ohjelmassa oli tukikeskuksen johtaja Outi Lithen. Monet toimittajat kävivät haastattelemassa Leekua, ja hänen avoimmuutensa ja iloisuutensa tekivät moniin vaikutuksen. Jo koulussa Leeku oli saanut hymypoika-patsaan. Sairautensa aikana Leeku teki joihinkin lehtiin pilapiirroksia, joissa aids-kauhu näkyi. Esim. hammaslääkäri pakeni pilakuvassa aids-potilasta.
Julkisuus toi kuitenkin ikäviäkin seurauksia. Eräänä aamuna, taisi olla vuonna 1988, iltalehdet kertoivat, että AIDS-potilas riehui Helsingissä Seurahuoneella. Jonkinlainen sekavuustila ajoi Leekun hotelliin ja siellä syntyi kahakka. Poliisit tulivat pidättämään ja välikohtauksessa valui myös verta. Skandaali oli valmis. Radio ja tv kertoivat tapahtumista, samoin kaikki lehdet. Poliisit saivat ilmeisesti tunnetulta aidslääkäriltä ohjeet, että univormut on tuhottava ja niin ne poltettiin. Kahakassa mukana olleet joutuivat puolen vuoden tarkkailuun. Leeku joutui maksamaan univormut.
Julkisuus aiheutti Leekulle myös arkisia ongelmia. Jotkut kadulla alkoivat uhkailla, ja Vanhan Kellarin portsarit estivät häneltä sisäänpääsyn loppuelämäksi. Monia tuntui kismittävän se, että Leeku kertoili eläneensä iloisesti, eikä ennakkoon voinut aavistaa vaaroja. Leeku kuoli joulukuussa 1990.
