Italiassa, missä ooppera on ikäänkuin kansallinen urheilulaji, tenorien tulee esiintyä kuten parhaiden urheilijoiden välttyäkseen buuauksilta. Kuten urheilijoilta, myös tenoreilta odotetaan lähes yli-inhimillisiä taitoja, ja vieläpä päivittäin.
Kolme Tenoria - Luciano Pavarotti, Plácido Domingo ja José Carreras ovat vieneet tenorien esiintymiset huippuunsa, lisäksi uskomattoman pitkän aikaa. Heidän maineensa on kiirinyt normaalin oopperaa kuuntelevan yleisön ulkopuolelle. Nyt nämä kolme laulajaa ovat vähitellen eläkeiässä ja on aika alkaa pohtimaan kuka maailman tämän hetken pienestä huipputenorien joukosta nousisi ns. "Neljänneksi tenoriksi", tai peräti viidenneksi tai kuudenneksi.
Sellaiset hienot laulajat kuten Marcello Giordani, Jerry Hadley, Ben Heppner, Vincenzo La Scola ja Richard Leech ovat tässä epäonnistuneet, lähinnä heidän äänensä epätasaisuuden vuoksi, tai yksinkertaisesti heidän ikääntymisensä takia, heiltä saattaa myös puuttua tarvittava lavakarisma. Tällä hetkellä sellaiset valokuvaukselliset nuoret laulajat joilla on mielenkiintoinen ääni, ovat mm. Roberto Alagna, Marcelo Álvarez, José Cura, Salvatore Licitra ja Ramon Vargas. Viime aikoina joukko lupaavia nuoria tenoreita ovat tehneet debyyttinsä tärkeimmissä oopperataloissa
ja levyttäneet uusia resitaalilevyjä.
Tämän hetken ehkäpä seuratuin ja lahjakkain tässä nuorten uusien solistien joukossa on perulainen tenori Juan Diego Flórez. Hänen äänensä on kevyt, selkeä, fokusoitu - se on kuin tehty bel canto repertuaarin juoksutuksille ja korukuvioille. Hänen "Great Tenor Arias" levyllä, joka on ilmestynyt Decca-levymerkillä, on täynnä Rossinin ja Donizettin mestarillisia aarioita.
Verdin ja Puccinin musiikki on Kolmelle tenorille tärkeätä, jokaisen koelauluun osallistuvan tenorin tulisi kyetä paneutumaan tähän romanttiseen musiikkiin epäilemättä. Joseph Calleja tekee sen omalla "Tenor Arias" resitaalilevyllään (Decca), hänen aariatulkintansa tuovat mieleen suuren Beniamino Giglin. Callejan esiintyminen tuo mieleen myös lähes kadonneen vanhan laulutradition. Callejan mahdollinen kompastuskivi on hänen korkeissa äänissään, ne eivät kuulosta läheskään niin värikkäiltä ja varmoilta kuin kaikki muu mitä hän laulaa. Ja juuri tässä Rolando Villazon puolestaan loistaa levyllään "Italian Opera Arias" (Virgin
Classics). Hänen äänensä on eloisa, hyvin soiva, alaäänistä ylä-ääniin täysipainoinen, äänessä on ripaus baritonimaista sävyä. Siinä missä Calleja, esimerkiksi, esittelee meille Edgardon herkän sielun Donizettin Lucia di Lammermoorin viimeisessä kohtauksessa, siinä Villazon paljastaa sankarillisen rakastajan.
Entäpä sitten "pop-oopperan" mainospoika, Andrea Bocelli? Tämä sokea italialainen on viime aikoina levyttänyt kokonaisia oopperoita (tänä aikana jolloin levy-yhtiöt ovat lähes kokonaan luopuneet kokonaislevytysten tekemisestä studiossa). Hänen ensimmäiset levytyksensä paljastivat
varsin kauniin mutta suurimmaksi osaksi kantamattoman äänen, epävarmoja korkeita ääniä sekä fraaseja lyhyine hengityksineen. Mutta uudessa Verdin Il Trovatoren (Decca) levytyksessä Bocelli yllättää. Hänen äänensä kuulostaa aivan siltä kuin se olisi leikattu yhdestä kankaasta,
aavistuksen tummempi ja karheampi, fraseeraus on sujuvampaa ja korkeat äänet hämmästyttävän iskeviä.
(Lähde: The Washington Post, 14.11.2004)