Jaufré Rudel - Gerald Finley;
Pyhiinvaeltaja - Monica Groop
Kuva: ©Suomen Kansallisooppera
(Kuvaaja: Sakari Viika)
Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus jää todella kauas homon sydämestä
Tänä iltana tapahtui tämän vuosituhannen odotetuin operaattinen tapahtuma, jota todistamaan me kaikki silmää tekevät (lue: minä, Lenita, Marimekon musta hengetär, veroproffamme, Uotiska jne jne jne vaaleanpunaisen sosieteetin liepeiltä ja sitten tietysti kaikenlaista muuta pikkujulkkua ja esille työntäytyjää, joita en nyt tässä ala luettelemaan) olimme pyhämekoissamme (trendi on *musta*) itsemme roudanneet: Kaija Saariahon esikoisooppera Kaukainen rakkaus sai Suomen-kantaesityksensä.
Puikkoa heilutti Esa-Pekka Salonen, joka on saanut takaisin muutaman kilon ja näytti komealta ja pontevalta pingviinipuvussaan. Oikein mieltä lämmitti. Musiikki sen sijaan ei. Saariahohan on tunnettu IRCAM-taiteilija, ja vaikka hän oli ylittänyt itsensä suuresti ja teoksessa ei kuulunut juuri lainkaan 20:nnen vuosisadan elektronista kilkahtelua, pauketta, vingahduksia ja napsahduksia, ei musiikista ollut kuitenkaan tullut oopperaa kuin osin. Kokonaisuus oli epäselvä ja musiikki nousi vain hetkittäin siivittämään tarinaa äklödramaattisen oopperaqueenin sielua sykähdyttävästi.
Eniten minua ärsyttää nykyoopperan tapa sotkea resitatiivi ja aaria. Koko ooppera on yhtä aariaa , joka sitten kuitenkin kuulostaa täysin pelkältä juonenjuoksutukselta. Missä draama, uhka, raivo, taistelu, rakkaus, intohimo ja puhku oikeissa aarioissa? Miksi täydellinen ylivalta kertovalla lauluntapaisella jorinalla?
Kuoro oli näpsäkästi sijoitettu kolmannelle parvelle. Miehet vasemmalle ja naiset oikealle. Kuoron tehtäväksi jäi kuitenkin vain suhista ja ulahdella solistien tueksi. Koko edespanoteema tuntui muutenkin perustuvan miehet vasemmalla, naiset oikealla -teemaan. Vain jonkun kerran loppua kohti Kansallisoopperan *erinomainen* kuoro sai laulaa.
Blayen ruhtinasta, trubaduuri Jaufré Rudelia esitti Gerald Finley, joka ei nyt paljon meikäläistä heilauttanut, ok ääni sinänsä.
Tripolin kreivittären Clémencen roolin lauloi Dawn Upshaw, joka voisi mennä ranskan kurssille hiomaan ääntämystään ja muutoinkin hankkia aikuismaisemman sopraanon.
Pyhiinvaeltajana oopperaa pelasti totaaliselta fiaskolta parhaansa mukaan Monica Groop. *meikis kumartelee ja kiittelee*.
George Tsypinin lavastus oli sentään herkkua. Mies sini-vihreiden pylväiden ja kierreportaiden otteessa vasemmalla, ylhäältä tulevan kuoropuhinan tukemana; naiset oransseissa pylväissä ja portaissa oikealla. Naisten portaat välkkyivät - ilmeisesti sitä kaukaista rakkautta - yläkuoron hehkuttamana ja vain siksi yhdeksi rakkauden hetkeksi miespuolen pylväät muuttuivat oransseiksi ja välkkyviksi, kunnes kuolo korjasi satonsa.
Summa summarum: musiikissa oli otetta ja ainesta, mutta minusta sitä ei ollut viety loppuun, vaan tiivistämisen ja kehittämisen varaa oli jäänyt runsaasti. Solistit olivat ihan kivoja, mutta eivät sen enempää. Stoori oli sitä ehtaa kamaa, mitä nyt kunnon oopperanystävät oopperasta menevät hakemaankin (siis ei päätä eikä häntää), mutta modernin oopperan lopuksi esitetty veikkaus että joku jumala muka olisi se oikea kaukainen rakkaus ja sitten fädäm solistit lavan vesialtaaseen jätti kyllä minunkaltaiseni pienen oopperanihailijan toivomaan enemmän.
Pojotor, Genèven synkkä ääni visiitillä