Olin eilen illalla Geneven oopperan (Grand Théâtre de Genève) ensi-iltasarjan toiseksi viimeisessä illassa tänä keväänä. Lavalle oli roudattu Salzburg-festivaalin ja Baden-Badenin oopperan yhteistuotantona toteutettu Mozartin Idomeneo, tai täkäläisittäin Idoménée. GTG:n oma bändi oli harjoittelemassa jotakin muuta, ja montussa istui Lausannen kamariorkesteri, joka oopperan luonteen huomioon ottaen ehkä sinne paremmin sopikin.
Idomeneon roolin lauloi uusiseelantilainen Keith Lewis, jonka GTG-debyytistä oli kysymys. Kaveri hommailee muualla mm Salomessa Stuttgartissa, Billy Buddissa Turinissa ja Faustissa Länsi-Australian oopperassa.
Idamante taas oli Hannah Minutillo, tsekkiläinen mezzosopraano, mikä oli tietysti meille kaikille kamala pettymys, koska kontratenoria oltiin tultu hakemaan. Ymmärrän tietysti, että kun kastraatteja kun nykyään ei kauheasti ole, kontratenorit ovat vähissä ja korvataan useimmiten naisilla. Niinpä nytkin sitten rakastajaurhomme Idamante oli siis toteutettu lesbokohtauksina, joissa kolme heterotypykkää väenväkisin yritti näyttää rakastuneilta kilpakosintaan taipuvaisilta heteroilta. Ei voi kehua näkyä, joskin Minutillon ääni sopi rooliin varsin hyvin. (Todettakoon muuten lyyrisenä harhapolkuna, että Genevessä oli juuri yksi Levinasin "Les Nègres -oopperan esityksessä huhtikuun puolessä välissä. Neekerit, Genet'n mukaan tehty ooppera kantaesitettiin Lyonissa tammikuussa.) Minutillon muut puuhat ovat Cherubino Ludwigsburgissa ja Mahlerin Kindertotenlieder.
Ilia puolestaan oli Carmela Remigio, Elektra - Marcella Talamanca, Arbace - Jeffrey Francis. Neptunuksen pappi - Peter Straka ja Neptunuksen ääni - Eric Owens. Strakaa lukuun ottamatta kaikki olivat Genevessä ensi kertaa lavalla. Puikkoa heilutti Michael Gielen ja ohjaus, lavastus, puvut ja valot olivat Ursel ja Karl-Ernst Herrmannin käsialalaa.
Jos Herrmanneista aloitan, niin valojen käyttö oli loistavaa: yöt, päivät, myrskyt ja auringonnousut vain vilahtelivat silmissä, joiden eteen muutoin oli kasattu harmaat raamit ja keltainen lava, jonka takareunan nousut ja laskut kuvastelivat sitten milloin purjehtijain laivankantta, milloin Troijan, milloin Kreetan rantaa.
Stoorihan on meidän oopperanystävien mielestä täysipainoisesti meidän jokapäiväisestä elämästä: faija tulee duunista kreikkalaisten kanssa sotimasta Troijan vesillä, ja on joutua hirmuisaan myrskyyn, josta selviää lupaamalla uhrata Neptunukselle ensimmäisen rannassa näkemänsä henkilön. Tämä tietysti on hänen poikansa, kontratenori, ja siitäkös sitten isäpapan mieli myrtyy. Tätä vatvotaan sitten kolme tuntia, semminkin kun Idamante on rakastunut Troijan prinsessaan, joka myös rakastaa Idamantea, mutta tätä rakastaa myös Mykeneaan prinsessa Elektra, mistä seuraa lisäpaineita myös isäpapalle.
Mozartin Idomeneon musiikkia pidetään hänen lyyrisen musiikkinsa nousukausun alkuna. Minusta se oli lausannelaisten esittämänä aikalasmusiikissaan tasapaksua puuroa, jossa cembalon kilkutuksella viedään stooria eteenpäin. Missä intohimo? Missä suuret kohtaukset ja tunteet? Missä Mozartin juoksutustaito - tunnetustihan keisareidenkin mielestä hänen musiikissaan on liikaa nuotteja. Idomeneossa ei tosiaankaan.
Lavalaulu oli kuitenkin sen verran kuulasta ja kirkasta ja stoorin henki tuli valkoista ja keltaista lavastusta vasten hyvin esiin, ettei sen ansiosta ilta ei ollut sentään ihan hukkaan heitetty. Väliajalla Zurichistä kotoisin ollut sveitsinsaksalainen pariskunta kysyi minulta hyvin varovaisesti, olinko geneveläinen. Sanoin, etten ollut ja kysyin miksi. He sanoivat, että kun täällä ei taputeta eikä osoitetata suosiota. Nauraen vastasin, että Genevestähän sanotaan, että se on La première cité de Calvin, Kalvinin ykkösmesta, eikä täällä siksi saa suuresti osoittaa intoa lihan iloja kohtaan :D
Geneven-terveisin,
Mika Vepsäläinen aka Pojotor
Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu
Kommentoi jutun aihetta
Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun
Ei vielä tunnusta? Liity nyt!