Herään puhelimen tärinään. Käännyn ympäri ja nostan sen lattialta. Se on isä. En vastaa. Käännyn taas, vain huomatakseni että sinä olet lähtenyt. Kosketan paikkaasi ja se on vielä lämmin. Suoristan lakanan siitä kohtaan mistä olet sen rypistänyt. Kaikki tuntuu unelta, ja pysähdyn jälleen kerran miettimään olenko vain kuvitellut kaiken.
Tulematta minkäänlaiseen tulokseen nousen ylös ja työnnän sinut pois ajatuksistani. Kello on aivan liikaa, minun pitäisi olla jo vauhdissa. Jouluvalmistelut ovat vasta puoliksi valmiita vaikka suku saapuu muutaman tunnin kuluttua sitä juhlimaan.
Puettuani päälle käyn herättämässä äidin. Pistän kahvin tulemaan ja siivoilen, poltan tupakan jämät jotka olin jättänyt itselleni viime yönä. Poden samalla hieman huonoa omaatuntoa. Lopetin tupakan polton jo vuosi sitten, mutta viimeiset pari viikkoa olen taas tupakoinut ahkerasti. Vieläpä muiden tupakoita, sillä itselleni en vielä ole raaskinut omaa askia ostaa. Pesen kädet ja hampaat tämän jälkeen. Äiti ei vielä tiedä.
”Tuletko auttamaan minua kantamaan nämä roskat alas, Noora?” äiti kysyy. Tulenhan minä, minä tulen aina apuun. Äidin vatsa on kasvanut taas. En taida vieläkään tajuta että saan veljen. Muistan vielä kun ensimmäinen veli syntyi. Olin silloin neljän kesän nähnyt, viidettä katsomassa. Siitä on kulunut kaksitoista vuotta, ja nyt syntyisi toinen!
Ruoka on puolivalmista mutta siivous on sentään tehty. Suku alkaa valua paikalle yksi kerrallaan. Otan vastaan kysymykset koulusta, poikaystävistä ja tulevasta pikkuveljestä vaivautuneella hymyllä ja suoria vastauksia vältellen. Ketään ei ilmeisesti haittaa yhtään, paitsi minua… Ajatuksen vaeltelevat sinuun vaikka kuinka yritän miettiä muita asioita. Pyydän anteeksi ja nousen pöydästä, suuntaan vessaan.
Tulen takaisin huomatakseni että kukaan ei välitä minun olotilastani. Joulu on ihanaa.
Avaamme lahjoja. Olen jumittunut jonkinlaiseen masentuneeseen olotilaan, sillä nytkin tekisi mieli purskahtaa itkuun. Osasyynä naurettavan kokoinen lahjakasani. Olen ensimmäinen joka on avannut kaikki lahjansa ja keräilen toisten papereita pussiin. Äiti ihmettelee ensiksi ilmettäni kunnes katsoo lahjojani. Katsoo sitten minuun anteeksipyytävänä. Päässäni surisee täysi tyhjyys.
”Saanko mennä Jennan luokse sitten kun kaikki lähtevät?” kysyn häneltä myöhemmin. Kysymys kuulostaa huolettomalta, mutta sydämeni hakkaa niin lujaa että se varmaan pompahtaa sieltä pois.
Pienen inttämisen jälkeen saan luvan. Vain sillä ehdolla että seuraavana aamuna tulen aikaisin kotiin. Poltan vielä yhden (varastetun) tupakan ja lähden.
Avaat minulle oven Jennalla. Jenna ei itse ole kotona, juuri niin kuin olin toivonutkin. Huomaan että olet jo aloittanut juomisen. Petyn hieman hiljaisuuttasi mutta en kommentoi. Istuttuamme hiljaisina lähemmäs kolme tuntia uskalla kysyä jos Jenna on tulossa edes yöksi kotiin. Ei kuulemma. Välinpitämättömyytesi sattuu taas.
Yritän ovelasti käydä hakemassa oluen ja istua vähän lähemmäksi sinua. Se onnistuu. Jatkat kuitenkin pelaamista, joten jatkan lukemista. Käyt itsekin hakemassa uuden kaljan. Olen juuri syventynyt kirjaan kuin tajuan että sinä lopetit pleikan pelaamisesi. Kirja unohtuu kun katson silmiäsi. Tuijotat tyhjää edessäsi, telkkarikin on pois päältä. Siirryn lähemmäksi ja otan melkein väkivalloin kätesi omaani. Kaikki mitä aikaisemmin on tapahtunut unohtuu täysin kun vastaat kosketukseeni.
En katso silmiisi, se tyhjä katse pelottaa minua. Pidän lopulta silmäni kiinni ja kuvittelen että olemme jossain muualla, jossain missä muita ihmisiä ei ole. Joudun hetkeksi avaamaan ne siirtyessämme Jennan sänkyyn, mutta vain hetkeksi. Sitten olen taas ihan muualla.
Käperryn peiton alle. Sinä menet vessaan pesemään kätesi. Tämä ei voi olla vain unta... Tuo äskeinen tapahtui. Se tapahtui oikeasti ja se tapahtui sinun kanssasi. Älä väitä että kuvittelen vain. Tulet takaisin ja käperrymme toisiimme. Taistelen unta vastaan, sillä haluan että tämä hetki jatkuisi ikuisuuteen. En tiedä milloin sinua näkee taas joten haluan ottaa kaiken tästä hetkestä irti.
Herään puhelimen pirinään. Huomaan että se on äiti joten vastaan heti. Hän pyytää minua käymään kaupassa kun tulen. Lupaan tehdä sen ja suljen puhelimen. Haukottelen ja käännyn katsomaan sängyn toista puolta. Olet poissa. Kosketan patjaa viereltäni ja huomaan että se on vielä vähän lämmin. Vai onko? Ehkä kuvittelen vain. Ehkä roikun jossain jota ei koskaan ollut olemassakaan.
Toisaalta se tuntuu aika hyvältä. Taidanpa jatkaa näin. Lähetän sinulle viestin. Siinä lukee yksi sana: Rakastan.
Nousen, puen päälle ja lähden kauppaan.