Täyttä elämää

  • Teema
  • Lukunurkka
  • Huisku

Katsoin kuinka Johanna yritti valita Toyota Carina-merkkiseen autoon haluamansa värin. Tällä hetkellä hän kamppaili valkoisen ja sinisen välillä. Vähän aikaa vielä pohdittuaan hän kääntyi minua kohti.
     Nea! Johanna huusi saadakseen huomioni.
     Mitä mieltä sinä olet? hän jatkoi, samalla kun lähti kävelemään luokseni.
     Sininen, valkoisessa näkyy lika paremmin, sanoin edes miettimättä.
     Oletko aivan varma? Johanna kysyi samalla, kuin kietoi kätensä ympärilleni.
     Olen, sanoin, kun uppouduin Johannan sinisiin silmiin.
     Sitten ostamme sen. Tuletko mukaan lyömään kaupat lukkoon? Johanna kysyi, kun lähdimme kävelemään käsi kädessä kohti myyjää.
     Tulen.
Kaupat lyötiin lukkoon, ja kävelimme ulos odottamaan, että myyjä saisi ajettua auton ulos. Kun myyjä vihdoin tuli, nousimme Johannan kanssa autoon ja lähdimme ajamaan eteenpäin kohti poistumistietä.
     Miksi sun piti ostaa uusi auto? Onhan meille tähänkin asti riittänyt se sun vanha Nissan Micra, sanoin Johannalle.
     Koska ajattelin sen olevan tarpeellinen perheessä, Johanna sanoi vihjailevasti.
     Siis mistä sää nyt puhut? kysyin hiukan hämilläni.
     Tarkoitan vaan sitä, että olemme tunteneet toisemme 4 vuotta, asuneet yhdessä 2 vuotta ja seurustelleet n.3 vuotta, muuten huomenna tarkalleen 3 vuotta ja olen alkanut ajattelemaan, Johanna sanoi kiihdyksissään.
     Etkö sää tiedä, että ajatteleminen on hengen vaarallista, sanoin yrittäen olla hauska. Tuntui siltä kuin koko maailma olisi kuullut sydämeni hakkaavan, kun odotin miten Johanna jatkaisi lausettaan.
     Tiedän, Johanna sanoi hymyillen.
     Haluan perheen eli sinut ja pari lasta, Nea! Johanna sanoi ja pysäytti auton tien viereen.
     Tiedän, että olemme nuoria, mutta silti. Rakastan sinua Nea, niin paljon, että ei ole sanoja kuvaamaan sitä tunnetta, enkä voisi kuvitella eläväni ilman sinua, Johanna lisäsi samalla, kun otti minua kädestä kiinni ja katsoi minua silmiin. Katsoimme toisiamme pitkään silmiin, Johanna odottaen vastausta ja minä miettiessäni meidän elämäämme.
     Minäkin rakastan sinua. Ja haluan elää loppuelämäni kanssasi, sanoin hymyillen vastaukseni Johannalle.
     Ihanaa! Johanna huudahti iloisesti ennen kuin suutelimme intohimoisesti.
     Johanna, sanoin kun irrottauduimme toisistamme.
     Niin, rakas, Johanna vastasi virnuillen.
     Niistä lapsista, aloitin varovasti.
     Mitä niistä? Johanna kysyi ja katsoi minua silmiin.
     Otammeko me kasvattilapsen, adoptoimmeko vai mitä? Emme kai silti hanki lapsia ihan vielä?
     En tiedä, ei nyt ihan heti, mutta jossain vaiheessa, kun on sen aika, Johanna sanoi ja silitti poskeani.
     Lähdetään jatkamaan matkaa. Haluan päästä kotiin, nopeasti, Johanna sanoi silmät loistaen ja hymyillen.
     Mutta ei rikota nopeusrajoituksia, lisäsin virnistäen.
Johanna ajoi niin nopeasti kuin oli mahdollista ajaa turvallisesti. Olimme melkein kotona, kun huomasin vähän matkan päässä auton, joka heittelehti puolelta toiselle ja lähestyi tosi nopeasti.
     Varo! huusin Johannalle, kun näin auton joutuvan vastaan tulevien kaistalle, meidän eteen. Ennen kuin edes sain sanottua sanan loppuun Johanna väisti autoilijaa, ja siinä samassa näin puun edessämme, -- muutamaa sadasosa sekuntia myöhemmin kaikki pimeni.
Johanna heräsi ensimmäisenä ja puhkaisi turvatyynyn ikkunavasaran piikillä. Turvatyynyn tyhjennettyä, hän katkaisi turvavyönsä.
     Nea? Johanna kysyi heikosti.
     Nea? Johanna sanoi kysymyksen uudestaan vähän lujemmalla äänellä ja vilkaisi sivulleen. Nean turvatyyny ei ollut auennut! Johanna hätääntyi ja yritti avata oman puoleisensa oven. Se ei auennut, Johanna potkaisi ikkunan hajalle ja ryömi ulos. Siinä vaiheessa hän huomasi jalankulkijan vähän matkan päässä.
     Soita ambulanssi! Johanna huusi samalla, kun juoksi Nean puoleiselle ovelle ja yritti aukaista sen. Onneksi aukesi, Johanna katkaisi Neankin turvavyön, sen jälkeen hän otti varovasti Nean ulos autosta ja kantoi hänet vähän matkan päähän autosta. Johanna alkoi huolestumaan, kun ei saanut Neaa hereille. Nea hengitti, sen hän näki, hän näki myös millaisen ruhjeen Nea oli saanut paiskauduttuaan tuulilasia päin.
Johanna istui nurmella Nea sylissä ja rukoili, hyvinkin pian viereen ajoi ambulanssi, josta nousi ripeästi kaksi miestä ja juoksi Johannan ja Nean luokse.
     Mitä on tapahtunut? toinen kysyi.
     Väistin heittelehtivää autoa ja sen jälkeen törmäsimme puuhun. Nean turvatyyny ei auennut, Johanna selitti itkuisesti toiselle ambulanssihoitajalle, kuljettajalle.
     Oletko sinä kunnossa? kuljettajan kaveri, lääkäri, kysyi.
     Olen, olen, sanoin vaikka päähän ja käsivarteen sattui.
     Pelastakaa Nea, minulla ei ole ketään muuta, hän on elämäni ja ravintoni. En pysty elämään ilman häntä, minun omaa auringonkukkaani, sanoin hysteerisesti kun nousimme ambulanssiin.
Ambulanssissa Johanna huomasi myös sen, että Nean vasen käsi oli oudossa asennossa.
     Onko Nean kädessä murtuma, kysyin lääkäriltä ja olin ihmeissäni etten ollut huomannut sitä aikaisemmin.
     On, mutta se saadaan korjattua. Ei mitään syytä huoleen, lääkäri sanoi hymyillen rohkaisevasti.
     Paraneehan sen kokonaan? kysyin miettien miten Nean jalkapallo maalivahdin uran käy.
     Se jää sitten nähtäväksi, kuinka niin? lääkäri kysyi minulta.
     Nea harrastaa jalkapalloa ja on joukkueensa maalivahti. Hänellä on todella suuret mahdollisuudet päästä maajoukkueeseen maalivahdiksi, sanoin surullisesti. Lääkäri katsoi murheellisesti Johannaa.
     Olen pahoillani, mutta on hyvin epätodennäköistä, että se pystytään kuntouttamaan täydellisesti.
Olimme jo melkein sairaalassa, kun minua alkoi huimata, ja ennen kuin huomasinkaan makasin Nean vieressä ambulanssissa menossa sairaalaan. Olin juuri ja juuri tajuissani, kun meidät työnnettin sairaalan ovista sisään. Viimeinen asia, minkä kuulin oli, ambulanssilääkärin selostus tapahtumista.
     Auto-onnettomuus, ajaja Johanna Jokinen, ikä 23-vuotta, väisti heittelehtivää autoa ja törmäsi puuhun. Repsikan paikalla istunut 20-vuotias Nea Kuusisto paiskautui tuulilasia päin, koska turvatyyny ei ollut auennut.
Kun heräsin en muistanut missä olin. Huomasin olevani huoneessa, jossa ei ollut muuta kuin kirkkaat valot ja jotkut hämärät varjot oven suussa, josta kuului hiljaista keskustelua ja sitten yhtäkkiä muistin kaiken.
     Nea! huusin samalla kun yritin nousta sängystä. Ennen kuin pääsin edes istuma-asentoon joku tarttui käsiini kiinni ja puhui rauhoittavalla äänellä.
     Johanna, rauhoitu, ota ihan rauhallisesti sinulla on lievä aivotärähdys ja oikeassa kädessäsi on hiusmurtuma ja joudut olemaan muutaman päivän täällä, joku sanoi hieman turunmurteella ja siinä vaiheessa Johanna näki puhujan kasvotkin, se oli Johannan isä Lasse.
     Missä Nea on? Miten Nealle kävi? kysyin itkuisesti, kun kävin takaisin makuulle.
     Nea on vielä vielä leikkaus-salissa, emme tiedä vielä mitään, sanoi joku nurkasta tutulla äänellä, se oli äitini Maija.
     Missä Nean vanhemmat on? Onko heille ilmoitettu? kysyin kun en nähnyt heitä.
     On, on, Maija sanoi.
     Voitko kertoa mitä tapahtui vai haluaisitko mieluummin nukkua? isä kysyi lempellä äänellä.
     En voi nukkua, olen liian huolissani Neasta, sanoin surullisesti.
     Eli olimme Nean kanssa menneet ostamaan autoa, johon kysyin teiltä ne rahat. Ostimme sinisen Toyota Carinan ja lähdimme ajamaan kotiin päin. Olemme muuten päättäneet rekistöröidä suhteemme, sanoin ohimennen, ennen kuin jatkoin kertomusta. Olimme jo melkein kotona kun Nea huomasi edessä heittelehtivän auton joka liukui vastaan tulevien kaistalle, meidän eteen, ja ennen kuin Nea sai sanottua varoitusta loppuun niin olin jo väistämässä autoilijaa. Hetkeä myöhemmin törmäsimme puuhun.
     Mutta miksi Nean on niin huonona, sehän oli uusi auto, jossa on turvatyynyt ja kaikki, Lasse sanoi ihmetellen.
     Nean turvatyyny ei ollut auennut, sanoin purskahtaen itkuun.
     Voi, ei, Maija sanoi murheellisesti ja huolissaan, samalla kun lohdutti minua.
Isä näytti siltä, että hän aikoisi räjähtää. Olen melkein varma, että kun huominen valkenee niin hän soittaa lakimiehelleen ja haastaa sen autoliikkeen, joka meille myi sen auton, oikeuteen.
Rukoilin ettei kaikki päättyisi sinne mistä oli alkanutkin. N. 4 vuotta sitten ex-poikaverini kavereineen yritti raiskata minut. Ne olisi luultavasti raiskannutkin minut ellei Nea olisi ollut juoksemassa, pojat kuulivat askeleet ja pelästyivät, ne löivät minua pullolla päähän. Seuraava asia, jonka muistan oli se, kun heräsin sairaalasta seuraavana päivänä. Vanhempani kertoivat silloin minulle, että eräs tyttö oli löytänyt minut, elvyttänyt minut ja soittanut ambulanssin. Halusin tietää enemmän kyseisestä tytöstä ja kysyin voisinko saada jotenkin häneen yhteyden, isäni kertoi tytön nimen ja antoi hänen puhelin numeronsa.
Ja nyt olemme tässä, taas sairaalassa, mutta tällä kertaa ovat osat vaihtuneet. Nyt minä olen huolissani siitä, että mitä Nealle tapahtuu.
Katselin ulos ikkunasta mietin mitä kaikkea olemme tehneet vuosien mittaan. Näissä mieteissä lääkäri tuli huoneeseen.
     Mitä on tapahtunut? Onko Nea...? kysyin, mutta en saanut sanottua lausetta loppuun asti.
     Ei mitään sellaista. Neiti Kuusistolla on vakava aivotärähdys ja murtunut käsi. Turvavyön kiristyminen aiheutti kumminkin pysyvän vamman, mieslääkäri sanoi ja hiljeni kuin kerätäkseen rohkeutta jatkaakseen lausetta.
     Minkälaisen pysyvän vamman? kysyin huolestuneena ja olin kauhuissani.
     Neiti Kuusisto ei voi saada enää lapsia, lääkäri sanoin vakavana ja murheellisena.
Se oli kuin luoti sydämeni läpi. En voinut edes kuvitella jotain niin pahaa. Se aukaisi kyynel kanavani uudestaan, tällä kertaa en kyennytkään lopettamaan itkemistä. Se sattui minuun niin paljon, koska Nea oli kerran sanonut minulle, että hänen unelmansa oli saada omia lapsia ja synnyttää.
     Voinko nähdä Nean? kysyin.
     Ei enää tänään, hän on juuri tullut leikkauksesta ja on heräämössä. Huomenna voit nähdä hänet. Ja nyt, neiti Jokinen tarvitsee lepoa, joten pyydän teitä poistumaan.
Näin, että vanhemmillani ei ollut aikomustakaan lähteä, ja että he olivat nostamassa metelin siitä.
     Voisitteko lähteä? Haluaisin olla yksin, sanoin yrittäen näyttää rohkealta.
     Oletko aivan varma? isä kysyi kääntyen puoleeni.
     Olen, sanoin ja yritin hymyillä.
Vanhempieni lähdettyä yritin nukkua, mutta en saanut unta. Tunsin olevani vastuussa siitä mitä Nealle tapahtui, syytin itseäni. Jos en olisi halunnut ostaa uutta autoa niin kaikki olisi hyvin. Nyt haluni oli maksanut Nean lapsen saannin ja melkein menetin sen ainoan ihmisen, jonka kanssa halusin elää elämäni loppuun asti. En pysynyt syyttämään ketään muuta kuin itseäni, enkä myöskään pystynyt antamaan itselleni sitä anteeksi. Valvoin suurimman osan yöstä kunnes nukahdin aamuyöstä. Heräsin siihen kun hoitaja toi aamiaista. Vaikka minulla ei ollutkaan nälkä niin söin silti yhden omenan ja join vähän vettä. Syötyäni vaatimattoman aamupalani tuli lääkäri huoneeseen.
     Voinko jo mennä katsomaan Neaa? kysyin ensimmäiseksi.
     Tulin juuri hakemaan sinua. Nealle on juuri kerrottu ettei hän voi enää saada lapsia, hän pyysi tulla hakemaan sinua, lääkäri Juha Johansson.
     Kiitos, tiedosta! Minulla olisi yksi pyyntö, sanoin lääkärille kun hän lähtemässä huoneesta.
     Voisiko Nea päästä samaan huoneeseen minun kanssani?
     Yritän järjestää sen, hän sanoi hymyillen.
Lääkäri auttoi minut pystyyn ja lähti saattamaan ja näyttämään Nean huoneen minulle. Päästyämme huoneelle lääkäri jätti minut ja meni järjestämään minun pyyntöäni. Seisoin vähän aikaa paikoillani, koska näin Nean huoneeseen, hänen vanhempansa olivat juuri lähdössä huoneesta. Heidän suljettua oven kävelin heidän luokse.
     Hei! sanoin heikosti ja hiljaa, koska kurkkuni oli alkanut kuivua ja muutenkin alkoi huimata.
Nean äiti Kirsti kääntyi ensin ja sitten vasta hänen isänsä Ari. Kirsti ryntäsi luokseni ja rutisti minua, ja sitten Arikin tuli halaamaan. Olimme vähän aikaa hiljaa ja emme tarvinneet sanoja. Jokainen oli surun murtama.
     Nea tarvitsee sinua nyt kipeimmin kuin koskaan aikaisemmin, Ari sanoi minulle kun olimme olleet kaikki vähän aikaa hiljaa.
     Olen niin pahoillani. Se oli minun syyni, sanoin kyynelten kihotessa silmiini.
     Ei ollut, molemmat huudahti kuin kuorossa.
     Oli se, minähän se halusin ostaa uuden auton vaikka olisimme pärjänneet sillä mun vanhalla autollakin, sanoin yrittäen lopettaa itkemistä.
     Sinäkö ajoit sitä heittelehtivää autoa? Kirsti kysyi.
     En, mutta...
     Siinä tapauksessa se ei ollut sinun vikasi. Ja nyt sun kannattaisi mennä rakkaasi ja ystäväsi luokse. Siellä sun paikkasi on nyt ja aina. Me menemme hakemaan kahvia ja syömään aamupalaa, tai ainakin yrittämään, Kirsti sanoi tönäisten minua Nean huoneen suuntaan.
Nean oven vieressä oli ikkuna, josta katselin Neaa vähän aikaa, ennen kuin avasin oven. Nea ei ollut kuullut oven aukaisua, vaan katseli ikkunasta ulos. Seisoin vähän aikaa ovella katsellen Neaa. Ja suljin sisäikkunan säleverhon.
     Kop kop. Saanko tulla? kysyin varovasti ja hiljaa kävellen Nean sängyn luo.
Nea kääntyi katsomaan. Sanoja ei tarvittu, kävelin Nean luo ja halasin Neaa. Hetken kuluttua Nea alkoi itkeä, ja minä yritin lohduttaa häntä.
     Anna tulla. Itke se helpottaa, sanoin vaikka en ollut varma, että Nea edes kuuli minua. Pidin Neaa lähelläni ja me vaan olimme hiljaa. Ei ollut mitään sanottavaa. Kun vihdoin Nea rauhoittui pyyhin Nean kyyneleet ja katsoin hänen silmiinsä.
     Olen niin pahoillani. Se oli minun vika. Jos en olisi halunnut uutta autoa, niin mitään tälläistä ei olisi sattunut, sanoin surullisena ja vakavana.
Nea otti kasvoni käsiinsä ja silitti poskeani, ja huomatessaan kuinka kyyneleet alkoi tulla silmiini, pyyhkäisi ne pois.
     Ei ollut, kultaseni. Se ei todellakaan ollut sinun syysi. Ilman sinua en olisi tässä. Olemme tasoissa, Nea sanoi ja yritti saada minut hymyilemään.
Olin juuri istumassa Nean sängyn vieressä olevaan tuoliin, kun Nea siirtyi vähän reunemmalle.
     Ei. Tulisit tänne minun viereeni, Nea sanoi väsyneenä.
Kiipesin Nean viereen siten, että näin Nean kasvot. Katsoin Nean silmäkulmassa olevaa ruhjetta. Kun hipaisin sitä Nea voihkaisi. Kohottauduin vähän ja suutelin hellästi ruhjetta.
     Sattuuko siihen? kysyin huolissani.
     Ei niin paljoa, Nea sanoi vaikka ei itsekään uskonut siihen.
Menin lähemmäs Neaa ja kietouduimme toisiimme kuin lämmittäen toisiamme, me vain katsoimme toisiamme. Pitkään.
     Rakastan sua Johanna, Nea sanoi väsyneenä juuri ennen kuin nukahti.
     Rakastan sua Nea, kuiskasin Nean hiuksiin. Jäin vain katsomaan Neaa, ja olemaan Nean lähellä.
Mietin asioita. Sitä kuinka äkkiä elämä muuttuu. Yhtenä hetkenä suunnittelin perhettä ja loppu elämääni rakastamani naisen kanssa. Suunnitellen lasten hankintaa ja seuraavana hetkenä saamme taistella henkemme puolesta, unelmien tuhoutuessa. Katsoin kun Nea nukkui ja rakkauteni Neaa kohtaan vain syveni. Meidän koko elämämme oli siinä autossa, se muutti meidät molemmat, pysyvästi. Katsoessani uudestaan Neaan tiesin olevani juuri siellä missä haluankin. Juuri sen ihmisen rinnalla jonka kanssa haluan viettää koko elämäni, Nea on elämäni ja valoni, koko maailmani. Ja olen todella onnekas, kun en menettänyt häntä. Elämä on täynnä yllätyksiä ja pieniä ihania asioita, ja niin kauan kuin uskoo ihmeisiin niin kaikki on mahdollista.

Kommentoi juttua ja keskustele aiheesta