Siru elämääni

  • Teema
  • Lukunurkka
  • Toimitus Ranneliike ry

Siru, joka parhaillaan nukkuu vierelläni, on vaalea, tosin hän on myöhemmällä iällään auttanut asiaa hiusvärein. Hiusten leikkauksessa on vähäistä kulmikkuutta tai arkkitehtonisuutta, mikä sopii hänelle ja korostaa hänen olemuksensa tiettyä poikamaisuutta. Se sopii myös kasvojen tietynlaiseen suorakulmaisuuteen. Ikinä en olisi voinut väittää häntä kauniiksi, ja jos minun olisi ollut pakko häntä kuvailla, olisin voi-nut käyttää sanoja veistoksellinen, jännittävä, vaalean intiaanimainen, mutta kaukana kolhosta. Mutta sitten kun rakastuin häneen, oli jäljellä enää yksi sana. Kaunis.
Huokaisin mielessäni, liikahdin varoen herättämästä Sirua. Eilisiltana olimme ra-kastelleet myöhään yöhön saakka, ja hän tarvitsi unta. Jostakin syystä minua ei vain nukuttanut, ehkä olin vain liian onnellinen, liian täysi voidakseni nukahtaa. Ajatukseni vaelsivat taaksepäin aikaan, jolloin olin ollut paljon onnettomampi. Aikaan ennen Sirua
Siru kuului tuntemiini ihmisiin jo kauan ennen kuin rakastuin häneen. Käsittämättömän kauan. Tai ehkei sittenkään. Sillä hän halusi lähestyä minua, hän tiesi jo kauan ennen minua mikä minä olin, mutta minä en, enkä ymmärtänyt häntä. Hänen puhetapansa, ja esiintymistyylinsä tuntui minusta päällekäyvän rajulta, ja se sai minut vetäytymään yhä kauemmas, kunnes hän luovutti. Tai niin hän sanoo, sillä luulen, ettei hän koskaan luovuttanut kokonaan, onnekseni. Hän odotti, että heräisin. Se oli pitkä odotus. Mutta hän tiesi, että kuuluin hänelle.
Surullisinta tässä on se, mitä en ole koskaan kertonut hänelle, niin paljon kuin hän-tä nyt rakastankin. Se, että kun viimein heräsin, herättäjäni oli aivan joku muu kuin hän. Nainen, joka oli täysin ulottumattomissani, mutta jonka olemuksesta tuli silti pit-käksi aikaa ihannenaiseni. Sanon näin, vaikka ajatus ihannenaisesta jossakin fyysises-sä hahmossa on älytön. En minä tuon naisen fyysiseen olemukseen ihastunut. Kaikki sellainen, halu koskettaa, hyväillä, tuli vasta paljon sen jälkeen kun jo olin Karitan persoonan kiehtovuuden lumoissa, hänen älynsä, olemuksensa viehkeyden, hauskuuden, miellyttävyyden – niin ja myös sen kovuuden. Vasta kun kaikki tuo oli jo kauan vetänyt minua puoleensa, tuli äkkiä päivä, jolloin huomasin haluavani koskea häneen, tuntea hänen vartalonsa hoikka notkeus käsissäni, painaa hänen vartensa omaa varta-loani vasten, suudella, hyväillä häntä.
Tunteeni voimallinen seksuaalisuus oli järkyttävä. Vetäydyin yksinäisyyteen, halusin miettiä mitä se oli, mikä minua ravisteli. Suljin silmäni ja aloin muistella Karitan vartaloa, tahallisen seksikästä pukeutumistyyliä, tilannetta, jolloin olimme ennemmin huonoissa kuin hyvissä väleissä. Jokainen onnistunut muistikuva palautti tuon tunteen toisinnon, kertaakaan en pystynyt kiistämään haluni olemassaoloa, sen rajua vaatimus-ta tulla tyydytetyksi. Mitä se merkitsi? Se, että halusin jotakuta naista tavalla, jollaista en koskaan elämässäni ollut tuntenut ainuttakaan miestä kohtaan, en vaikka olisin mi-ten yrittänyt. Ja tuohon haluun liittyvä luonnollisuuden tuntu, sen kirkkaus ja selvyys, tunne siitä että se oli aivan oikein, että minun pitikin tuntea juuri niin. Mitä se sitten merkitsi?
Siru liikahti unissaan, muttei herännyt. Vilkaisin kelloon, se kertoi aamun varhais-ten tuntien olevan jo käsillä.
Luultavasti Siru olisi voinut olla ensirakkauteni aivan yhtä hyvin kuin Karita. Em-me kuitenkaan olleet tuolloin tekemisissä jatkuvasti, päivittäin. Tunsin hänet, ja hän kuului osastoomme, mutta en tehnyt hänen kanssaan suoraa yhteistyötä kuin harvoin. Siksi myös minä jouduin odottamaan aivan liian kauan, ennen kuin Sirulle niin omi-nainen ymmärtäväisyys ja älyn kepeä leikkisyys tuli näkyvilleni kaiken tuon pintakovan ja raisunreippaan käytöksen luoman suojakuoren alta. Nyt minä ja Siru olemme ottaneet menetettyä aikaa takaisin kaikin voimin. Rakastan häntä niin paljon kuin kenenkään on mahdollista rakastaa. Mutta olen yhä kohtalolle hieman katkera – miksen heti ymmärtänyt Sirun kutsua, miksi siihen tarvittiin Karita, joka ei edes ollut mahdol-listen joukossa. Vai olisiko Sirun pitänyt olla vieläkin rajumpi, ottaa minut kuin tuu-lenpyörre? Luultavasti ei, olen liian sitkeä ja omapäinen, maanjäristyskään ei luulta-vasti olisi voinut minua herättää ymmärtämään itseäni ennen kuin olin siihen kypsä ja valmis.
Sillä kun yksinäisyydessäni mietin Karitan sytyttämää tunnetta, en voinut kieltää sitä, ja selittääkin sen saattoi vain yhdellä tavalla. Ja sitä en ollut koskaan vakavammin edes ajatellut. Kuuluisinko muka vähemmistöön, josta tiesin suunnilleen yhtä paljon kuin värisokeudesta. Että sellaista on, mutta ei minulla ollut siihen mitään kantaa. Sehän oli niiden ongelma, jotka…
Sana ongelma kolisi mielessäni. Eihän se mikään ongelma ollut, ei tältä kantilta ainakaan. Ajatushan oli ihan pielessä, sehän teki rakkaudesta ongelmaa, jota se ei koskaan ole. Ei voinut olla. Olinhan tietysti kuullut kaikenlaista, halveksintaa, inhon sekaisia typeryyksiä ja vaikka mitä. En vain ollut koskaan oikein ajatellut sitä, olin kui-tannut tylsimykset tylsimyksinä, ja ohittanut kaiken samantien. Enkä kai ollut koskaan ymmärtänyt mitä niiden juttujen taustalla oli, miksi siitä piti väkisin vääntää irti inhoa tai edes pilaa. Nytkö minun olisi otettava kaikki törkeys vastaan? Tajusin, että tämä haluni toisi mukanaan myös muitten kehotuksia valita uudelleen, luopua, lakata haihattelemasta, tervehtyä. Inhoa ja halveksuntaakin. Olisiko minussa kylliksi naista koh-taamaan kaikkea tuollaista? Pystyisinkö edes olemaan avoimesti homoseksuaali? Epä-röin, ajatukseni tuntuivat epämiellyttäviltä, pelottaviltakin. Sitten ajattelin taas Kari-taa, miten koskettaisin häntä, miltä se saattaisi tuntua, ja halu leimahti taas lävitseni. Ja sen voima kertoi minulle, etten ollut erehtynyt, etten vielä koskaan ollut niin terve kuin nyt.
Käännähdin hieman vuoteella. Muistin miten silloin haroin hiuksiani, hikoilin ja vapisin. Mutten antanut itselleni periksi, vaan päätin testata itseäni, ajatella olevani lesbo. Sovitin ajatusta siihen kuvaan, joka minulla itsestäni ja menneisyydestäni oli. Ja oli kuin olisin nähnyt valon. Kaikki sopi. Kuvion yhtenäisyys oli melkein pelottava. Siinä oli kaikki tyttövuosieni poikamaisuus, inhoni tyttöjen leikkejä ja hameen pitä-mistä kohtaan, teini-ikä, jolloin seksuaalisuus oli kylläkin herännyt mutta jäänyt ou-dosti taka-alalle. Aika, jolloin pojat olivat olleet vain jotakin meluisaa ja väkivaltaista mutta muutoin mielenkiinnotonta joukkoa. Sekin, miksi aina joku yksittäinen mies oli kääntänyt katseensa alaspäin joutuessaan tekemisiin kanssani. Joku herkkävaistoisempi. Pari huonommilla vaistoilla varustettua oli tosin tutustuttanut minut miehuuteen, mutta onnistunut vakuuttamaan minut vain siitä, ettei se ollut minua varten. Että minut oli tarkoitettu vanhanpiian osaan. Mikä on sikäli huvittavaa, etten ollut millään lailla ruma tai luotaantyöntävän näköinen. Sitten, kun olin lähes kolmekymppinen, Karita tuli elämääni. Ajatukseni lentelivät sinne tänne uusvanhan aiheen ympärillä. Miksen saanut niiltä vieläkään rauhaa, vaikka ne olivat jo taaksejäänyttä epäröinnin aikaa – eikö Siru muka ollut parasta mitä minulle koskaan elämässäni oli tapahtunut? Kään-nähdin, vilkaisin taas kelloa, ja olin kai vähän varomaton, sillä nyt Siru heräsi.
”Huomenta, mitä kello on?” hän kysyi.
”Ei vielä paljon, lähestyy puolta kuutta.”
”Hyvä. Tules tänne.” Hän ojensi käsivartensa puoleeni ja hymyili. Upposin hänen silmiinsä, painauduin kiinni häneen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Halasimme kunnolla, suutelimme.
”Oletko sinä nukkunut ollenkaan? Otsa ihan rypyssä? Mikä painaa?” hän ihmetteli, huomatessaan etten ollut lainkaan uninen enkä raukea.
”Ei mikään. Olen vain niin onnellinen, kun olet siinä. Muistelin vähän menneitä. Sinua ja sitä kuinka lopulta tutustuimme ja ajattelin aikaa, jolloin en tiennyt, että näin onnellinen voi ollakaan.”
Siru silitti hiuksiani, veti minut tiukasti kiinni itseensä. Sitten hän sanoi, hieman käheämmällä äänellä: ”Niin, no pitihän sinua aika kauan odottaa. Mutten ole katunut. Vai ajattelitko, että olet menettänyt jotakin?”
”Pitääkös meidän tosiaan keskustella tästä nyt…” mutisin suudellen hänen kau-laansa. Se tuoksui hyvältä. ”Rakastellaan mieluummin, sinunhan pitää lähteä jo ihan kohta, meillä on aikaa puhua myöhemminkin.”
Seuraava tunti kului nautinnollisessa yhteisymmärryksessä, enkä palannut yöllisiin ajatuksiini ennen kuin myöhään illalla, vasta kun Siru oli palannut työstä. Olimme syöneet, siivonneet astiat ja viettäneet aivan tavallista koti-iltaa, istahtaneet vierekkäin sohvalle tv:n eteen, kun Siru äkkiä kietaisi käsivartensa olkapäitteni ympäri ja vetäisi minut makuulle, painaen pääni hänen syliinsä. ”Noin, nyt Venla-neiti selittää mitä se aamuinen oli, psykologisetä kuuntelee ja haluaa kovasti auttaa”, hän sanoi virne suu-pielessään. ”Mitä se sellainen on, ettei edes nukuta yöllä?”
Nauroin, Siru oli ihana. Kiskaisin hänet alemmas, ja vaihdoimme pikkuisen muiskun.
”Ei se mitään ollut. Olin vain niin onnellinen ja tyytyväinen, etten saanut nukutuk-si. Ja kun ei nukuttanut, niin mieleen tulivat vain kaikki ne yöt, jolloin jouduin nukkumaan yksin, kun en tiennyt mikä olen. Ja sitä, miten uskomaton onni minulla oli löytää sinut sitten niin läheltä. Ja ihmettelin sitäkin taas, minkä olet kertonut, että tiesit minun pitävän naisista kauan ennen kuin minä itse. En vieläkään tajua sitä, en koko-naan.”
Hän huokaisi, siinä oli jonkinlaista helpotustakin.
”Jaa – ja minä kun jo olin huolissani, pelkäsin että haluaisitkin nyt jotain muuta.”
”Ai mitä muuta? Nyt en ymmärrä.”
”Ei mitään.”
Nousin ylös hänen sylistään ja katsoin häntä silmiin. Hän väisti hiukan katsettani, muttei kauan. Tuska vihlaisi mieltäni.
”Luulitko sinä, että… eiiii”. Löin häntä nyrkillä kevyesti rintaan. ”Et saa, et kerta kaikkiaan saa ajatella niin.”
”Hetkinen, nyt me mennään aika kovaa. Mitä minä en saa ajatella?” Siru kysyi aika tiukalla äänensävyllä.
Vetäydyin kauemmas hänestä, käperryin sohvannurkkaan ja murjotin hetken. Sitten keräsin voimani, käännyin uudelleen Siruun päin ja sanoin:
”Jos sinä luulit, että minä kadun jotain. Esimerkiksi, että olisin alkanut epäillä tehneeni virhepäätelmän silloin kun näin ’myöhemmällä iällä’ halusin naisen, niin olet totisesti väärässä. Ja minua vähän loukkaa, että pidät minua niin tuuliviirimäisenä, että voit edes uskoa sellaista.”
Hän oli hetken hiljaa, mutta ojensi sitten minulle kätensä. Tartuin siihen, enkä vas-tustellut kun hän veti minut taas lähelleen ja painoi käteni rinnalleen, antaen leukansa nojautua käteeni. Tunsin hänen sydämensä lyövän. Sitten hän sanoi aika hiljaisella, miettiväisellä äänellä:
”No en minä oikeastaan ajatellut sitä ihan noin suoraan, ainakaan sanoin. Pelkäsin ehkä, sillä en minä halua menettää sinua.” Hän nosti katseensa suoraan silmiini, ja jatkoi sitten rennommin, hymyn palatessa hänen silmiinsä: ”Sitä paitsi sinä olet varmaan ainoa ihminen, kenen minä tiedän analysoivan kaikki tunteensa noin tarkasti!!” hän tuhahti. Sitten hän pyörähti kokonaan puoleeni ja suuteli minua niin että tunsin sen varpaissanikin.
”Mitäs minun analyytikkoni tuosta sanoo. Riittääkö tuo hyvitykseksi?” hän sitten naurahti äänessään sekaisin naurua ja hellyyttä.
”Juu… Tai, harkitaas…”, vastasin virnistäen, ”minunhan pitäisi olla koko ajan vähän loukkaantunut, jotta saan lisää näitä…”
Sohvatyyny tupsahti päähäni. Sitä seurasi naurava Siru ja hetken päästä kisailimme olohuoneen lattialla. Tätä minä hänessä rakastin, välitöntä siirtymistä vakavasta pelleilyyn, kepeästi, älykkäästi. Ikinä, ikinä en jättäisi tätä naista taakseni.


H. H.

Kommentoi juttua ja keskustele aiheesta