Nainen ja Muusa

  • Teema
  • Lukunurkka
  • Toimitus Ranneliike ry

Nainen makaa sängyllä, hän on maannut siinä kohta kuusi päivää. Vaatekaapin ovet ovat auki, ovat olleet kohta kuusi päivää. Sängystä nainen näkee poispakatun elämänsä, tyhjissä kaapeissa. Nainen sytyttää tupakan ja tupakan tuhkaa tippuu sängylle, siihen tyhjälle puolelle, jolla hän kuusi päivää sitten vielä jakoi elämänsä ja itsensä. Nainen tunnustelee patjaa jolla hänen elämänsä vielä kuusi päivää sitten nukkui. Se ei ole enää lämmin, eikä se tuoksu keltaisilta omenoilta.

Nainen tumppaa tupakan viimekesänä uusittuun parkettilattiaan ja kääntää väsyneen katseensa pois kaapista. Katsoo ikkunaan. Ei, ikkuna katsoo häneen ja näyttää kevään ensimmäisiä päiviä, kun ulkona kimmeltää tuhansittain auringon helmenkeltaista valoa. Nainen ei näe puissa hiirenkorvia, ei näe, että hänen postilaatikkonsa sylkee kuuden päivän postit jalkakäytävälle. Postinjakaja ei usko, ettei hän tahdo mainoksia.


Nainen näkee unta:

- Sua ei oo ennen näkyny täällä, se sanoo huolettomasti samalla, kun istuu hänen viereensä ja tilaa lasin kuivaa valkoviiniä.

- Oon uusi, nainen vastaa ja viittoo baarimikkoa tuomaan toisen oluen.

- Jaa millä tavalla? Vasta tajunnut itses vai ihan vain täällä? Anteeks jos utelen.., se sanoo ja katsoo naista syvälle silmiin.

- Ihan vain täällä, ensimmäistä kertaa, nainen vastaa ja huomaa vieressä istujan anteliaan kaula-aukon.

- Jaa, oletkos muuttanu?, se kysyy.

- Muuttanu?, nainen havahtuu kaula-aukon antimista ja toivoo ettei vieressä istunut huomannut ettei hän katsonut tätä silmiin.

- Niin, tänne Helsinkiin. Nyt vasta, tai lähiaikoina? Jostain kauempaa?, se, nuorempi naisihminen tarkentaa ja nainen yrittää muistaa kuinka monta olutta hän on jo juonut. Päässä suhisee.

- En. Oon asunu täällä koko ikäni., nainen vastaa ja miettii, ovatko kaikki seitsemän tyhjää tuoppia hänen.

- aa, se sanoo ja vetäytyy kauemmas, aivan kuin jokin pieni ja viaton kynsilleen saanut eläin. Suloinen, nainen ajattelee ja hätääntyy:
- Sori, tää on mulle hiukan uutta. Ei oo tarkotus olla töykeä, nainen korjaa nopeasti tilannetta, hän ei tahdo vieraan lähtevän ja katsoo tätä anteeksi pyydelleen silmiin, hukkuu niihin.

- Ei se mitään. Tuutko meille?, vieras kysyy ja sen suupielissä on suloinen virnistys, silmät kysyvät "uskallatko?".


Nainen herää ja seitsemäs aamu lyö kasvoille yksinäisempänä kuin kuusi edellistä. Eikä elämä ole palannut. Kirjoitin lojuu koskemattomana nurkassa. Seitsemään päivään ei nainen ole kirjoittanut riviäkään, ei yhtään kirjainta. Nainen ei kirjoita, koska nainen on menettänyt Muusansa. Muusa lähti seitsemän päivää sitten. Se pakkasi tavaransa viheliäisen aurinkoisena sunnuntaiaamuna punaiseen matkalaukkuun. Nainen lupasi tehdä mitä vain jotta Muusa ei lähtisi. Jotta Muusa jäisi, jäisi hänen kanssaan. Eläisi hänen kanssaan, heräisi joka aamu hänen vierestään. Hän pitäisi Muusastaan huolta, antaisi tälle kaiken mitä tämä vain tahtoisi, lapsenkin tekisi jos Muusa vain jäisi. Mutta Muusa ei jäänyt, Muusa ei voinut elää niin ja Muusa nousi porvarismiehen autoon. Muusa oli poissa.

Viimeisen tupakkansa nainen polttaa seitsemäntenä päivänä ja kiroaa sydämensä kyllyydestä, nousee ylös ja pukee päälleen, ei tahdo löytää kenkiään ja makuuhuoneesta matkaa keittiöön on kolme tuntia. Muusa on vienyt sohvan, jäljellä on vain olohuoneen matto, johon on syöpynyt monta kiihkeää iltaa ja yötä. Keittiön kaapeissa ei ole enää Muusan astioita. Keittiön pöytä muistuttaa, kuinka nainen vielä yhdeksän päivää sitten otti Muusansa omakseen, iltateen jälkeen.

Eteisessä naisen päälle tippuu likaisia muistoja ja kutsumattomat vieraat astuvat sisään:
Isoäiti ja mies, hänen aviomiehensä. Se josta hän erosi hetki ennen sitä, kun tapasi Muusan, kuin kohtalo olisi heidät toisilleen tarkoittanut. Isoäiti on ryppyinen, hyvin ryppyinen, elämä on kerrostunut poimuiksi hänen päälleen. Isoäiti tulee lattialle naisen viereen, mies pysyy kauempana, kuin välttelisi spitaalista. Isoäiti on vahva nainen, se sanoo, ettei Muusa maailmaa mukanaan vienyt ja isoäiti nostaa hänet kynnysmatolta ylös eteiseen joka on kutistunut niin pieneksi, ettei nainen mahdu sinne seisomaan.

Ulkona nainen käskee auringon painua vittuun ja aviomiehensä myös, ei tarvitsisi kuolleen tulla lyömään lyötyä. Eikö tämä nähnyt, kuinka hän kärsi? Aviomies on antamassa periksi, ei tahtoisikaan olla tekemisissä naisen kanssa, jota ei voinut koskaan kahdenkymmenen yhteisen aviovuoden aikana tyydyttää. Mutta, mies ei lähde vaan jää ja askeltaa entisen vaimonsa rinnalla kohti lähintä pubia, josta nainen hakee tupakkaa. Mies tilaa kaksi tuplaviskiä ja ojentaa toisen naiselle.

Viisi tuntia myöhemmin, mies taluttaa naista kotiin ja nainen sammaltaa miehelle, sanoo olevansa pahoillaan, sanoo, että Jumala rankaisee häntä, koska hän kajosi Muusaan. Hän on tehnyt syntiä ja lakikin on tuleva tuomitsemaan hänet jos vain tahtoo, hänen miehensä tuomitsee, kuolleista tuomitsee. Mies taluttaa naisen takaisin vuoteeseen, jossa melkein kahdeksan päivää sitten nainen kirjoitti yhdeksättä lukua romaaniinsa. Mies peittelee naisen tupakalta tuoksuviin lakanoihin ja pitkään mietittyään sanoo viimein, ettei nainen ole tehnyt syntiä. Syntiä ei ole rakastaa ja nyt mies ymmärtää, että toden totta, koko sydämestään on nainen Muusaansa rakastanut.

Kahdeksantena päivänä nainen herää iltapäivällä. Ikkuna katsoo häneen ja näyttää kevään ensimmäisiä päiviä, kun ulkona kimmeltää tuhansittain auringon helmenkeltaista valoa. Kirjoitin on kerännyt päälleen pölyä. Nainen nostaa koneen syliinsä ja kirjoittaa. Nainen kirjoittaa kirjan, johon hän tallentaa poispakatun elämänsä, Muusan ja itsensä. Viidentenätoista päivänä nainen sulkee tyhjinä tuijottavien kaappien ovet.

Kommentoi juttua ja keskustele aiheesta