Vain (homon) elämää

Plop ja niin meni aikaa tovi, kun viimeksi tänne kirjoitin. Olen ollut kiireinen, mutta oi armaat, olette olleet mielessäni usein. Aamuin ja illoin. Paljon on tapahtunut ja monta leipää on syöty, ja sanaa sanottu.

Mikä minua on askarruttanut, on ihmisten palo olla parempia kuin muut ja asettua muiden yläpuolelle.

Ja heti alkuun sanon, etten ole minkään puolueen jäsen, enkä kumarra mihinkään suuntaan. Olen vain pannut merkille.

Kun käydään keskustelua maahanmuutosta, tupsahtaa usein esiin sana perussuomalaiset, joka on ymmärrettävää. Joukkoon mahtuu monenlaista ihmistä ja ajatusta, kuten kaikista muistakin puolueista. Tosin ne kärkkäimmät saavat usein eniten ääntä esiin, niin tässäkin tapauksessa.

En vain tiedä onko sekään oikein, että jotkut ihmiset arvostelevat kovin sanoin perussuomalaisten asennetta maahanmuuttajiin ja yleistävät, ja asettavat itsensä niiden yläpuolelle.

Minun mielestä tässä kummatkin puolet kompastuvat heti alkuunsa. Ei arvosteta muita, vaan ollaan olevinaan parempia.

Sama koskee vaikkapa homoja. Me tiedetään syrjimisestä eniten. Ei romanit. Ei saamelaiset. Naiset ehkä.

Töissä toinen myyntitiimi on olevinaan parempi kuin muut, vaikka tosiasiassa heillä ei olisi mitään myytävää ilman muita.

Onkohan tässä kyse jostakin muusta? Jostakin primitiivisestä? Asiasta mikä vie meitä eteenpäin ja kehittää meitä. Kilpailu voi olla parempi. Vai ei sittenkään.

Miksi ei voisi syyttämisen sijaan kuunnella, ja huutamisen sijaan puhua. Yritä ymmärtää myös toista. Katso laajalti. Astu ulos omasta kuplasta tai laatikosta. Maailma on iso ja sinä pienen pieni. Meitä on monta ja meidän on asuttava täällä kaikkien yhdessä. Eikö tehtäisi tästä ajasta hieman mukavempaa?

Olet tärkeä.

Vaikka ehkä epäillä jo saattaisi, niin en ole Ylen agentti tai mainostaja. Sieltä vaan tulee hyviä ja mielenkiintoisia ohjelmia. Maksan Yle-veroni ilolla.

Bongasin tällä kertaa neliosaisen dokkarin, joka kertoo USA:n Tanskan suurlähettiläästä, Rufuksesta ja tämän miesystävästä, ja näiden arjesta ja hääjärjestelyistä.

Yllätyin, että USA:lla on noinkin korkeassa diplomaattisessa tehtävässä homoseksuaali. Ihan oikeesti. Wow.

Rufus on aika hauska heppu. Ei näy Areenassa kuin tämän kuukauden, joten ei kun katsomaan.

http://areena.yle.fi/1-3314156

Rakastan musiikkia. Sitä on saatava joka päivä. Jos en kuule sitä, niin huomaan hyräileväni jotakin ajaessani ruohoa tai matkalle töihin, kaupassa, tai treenatessa.

Olen jäänyt koukkuun Shazam -sovellukseen. Niille, joille tämä ei ole tuttu kerrottakoon, että sovellus kertoo, kuka laulaa ja mitä. Homma toimii niin, että kun kuulet radiosta hyvän biisin, Shazam, ja tiedät kenen veisu on kyseessä. Näppärää + olen tämän biisinmetsästyksen takia meinannut aiheuttaa puolenkymmentä kolaria, kaivaessa puhelinta työmatkan aikana, jotta saan hyvän biisin radiosta varmasti talteen.

Musa on jees. Vaikka olisit nähnyt painajaista ja heräisit aamulla ankeaan fiilikseen. Tai kahvikuppi kaatuu päälle ja roskis leviää lattialle, niin hyvä biisi auttaa aina ja voi muuttaa koko päivän. Mikä mieletön vaikutus musiikilla meihin onkaan.

Ne festarit. En käynyt tänä kesänä yksilläkään. En kerennyt ja toisaalta vaikka haluaisinkin, niin en tiedä haluanko. Onko se sen arvoista jonottaa ja katsella humaltuneita ihmisiä, kun niitä on nähnyt jo niin paljon? Toisaalta se fiilis, joo.

Antakaa mulle loistava festarikokemus, pliiz! Ensi kesä on kalenterissa tyhjää, joten viekää minut hyville festareille. Lupaan olla kiltisti, jorata, laulaa, ottaa pienet kivat kännit, hymyillä ja nauraa, olla naurettava. Tuliko kaupat?

Joskus kun kuulee biisiin, niin avautuu oma maailma. Tunnen melkein olevani ison bändin kanssa lavalla suuren yleisön edessä tai pienessä pubissa kitaran kanssa, missä hiki valuu pitkin poskea ja tupakan vieno tuoksu tulee ovenraosta. Tai olevani avoautossa San Fransiscossa merenrantatiellä auringon paistatellessa täydeltä terältä.

Musa on pop, ja niin sinäkin.

Heti alkuun todettakoon, että otsikolla ei tarkoiteta ekaa sekstailu kertaa, vaan sitä, kun hoksaat olevasi jotakin muuta. Jos petyit, niin voit palata takaisin Orange New Blackin tai Lookingin pariin. Sillä muutahan me vähemmistöt emme katsokaan.

No mutta astutaanpa aikakoneeseen. Oli vuosi...en muista, mutta olin ala-asteella. Elämä oli helppoa, tai siltä se tuntuu nyt. Varmasti se oli vaikeaa, sillä lapset osaa olla toisilleen reiluja ja suloisia, mutta myös oikukkaita valehtelijoita, pahimmillaan pieniä diktaattoreita enkeleiden joukossa. En usko kumpaiseenkaan nykyään.

Sai leikkiä, sai kehuja käsialan upeista koukeroista. Välitunneilla rakenneltiin lumilinnoja ja leikittiin rosvoa ja poliisia, tai kymmentä tikkua. Mutta silti, joskus tuli olo, että olin erilainen kuin muut. Noh, ei sen väliä. Huomenna tulee Aku Ankka.

Isoveljen sarjiskokoelma muutti maailman. Hämähäkkimiehen sixpack sai aikaan sen, että aloin kiinnittämään omaan sukupuoleen aivan uudenlaista huomiota. Osa minusta halusi kuitenkin salata tämän. Vieläkin mietin, mistä oikein tiesin, että tämä ei ole normi. Mistä tuon ikäinen on sen oikein oppinut ympäristössä, jossa homoseksuaaleista ei olla puhuttu sanallakaan? Ehkä juuri siksi.

Muut pojat puhuivat välitunnilla ketä aikovat pussailla ja itse seurasin keskustelua taustalta, koska en oikein osannut sanoa juuta enkä jaata. Piian ja Pauliinan sijaan, kun eniten kiinnosti Petri. Myötäilin mukana ja kiusasin tyttöjä muiden mukana. Siis tarkennuksena: tytöt nälvi poikia siitä, miten tyhmiä ne on eikä ne tajua mistään mitään ja me naurettiin niille tyhmille glitterikirjoille ja piilotettiin niiden kengät. Tasapeli.

Aloin hiljoksittain tajuta, että oikeasti todella olen erilainen kuin muut pojat. Olin herkkä. Olin aina tuntosarvet pystyssä. Aistin todella tarkasti millä mielin joku oli. Varsinkin, jos luokkakaveri oli allapäin. Olin hyvä piirtämään. Olin todella huolellinen. Olin tosi reilu ja otin aina kaikki huomioon. Käytös oli kymppi. Taisin hakea hyväksyntää enemmän muilta kuin itseltäni.

Aloin enemmän ja enemmän tajuta, että minua ei kiinnosta mopot, ei tyttöjen ällöt huulet. Ja en pidä naisia huonompina ihan näin tarkennuksena. Teidän huulet on vaan, yäk. Sori.

Vähän itsestään aloin ajautua ulos kaveriporukasta, koska aloin olla outo. En myöskään rakastanut jääkiekkoa, enkä kerännyt jääkiekkokortteja. Ja minäkö olin muka outo.

Siitä se alkoi matka itsensä kanssa. Matka on kestänyt näihin päiviin, enkä rehellisesti sanottuna vieläkään tiedä olenko sinut itseni kanssa. Uskaltaisinko kävellä julkisesti kumppanini kanssa käsi kädessä tai muiskauttaa suukkoa julkisesti. Aika näyttää ja minä teille nyt ovea. Heihei!

Eihän siinä kauaa mennyt, kun aloin kuulla, että minun pitäisi lopettaa tällainen sinkkuilu ja palata miesmetsälle. Varmaan osittain minua on yritetty tsempatakin, mutta kova houkuttelu homobaariin toi ne muutkin motiivit sitten selville.

Mikä on toisaalta typerämpää, kuin sännätä suhteesta toiseen. Sehän on vain entisen tyhjiön paikkaamista uudella. Korvaamista. Itsensä pakoilua.

Siperia opettaa. Nyt en aio tehdä samoja virheitä. Olen löytänyt itsestäni paljon. Alan päästä jyvälle siitä mitä haluan, mitä uskallan, mistä haaveilen ja mitä todella tahdon.

Olen ollut itsekin tyhmä. Tosin, jos en olisi taannoin tarttunut pian uuteen, olisin uponnut ja syvälle. Moni asia jäi kuitenkin käsittelemättä ja kannoin niitä vuosia mukanani. Ero ei koskaan ole helppo juttu, varsinkaan pitkän suhteen jälkeen. Ei vaikka ihmiset mitä väittäisivät silmät sinisinä. Kyse on itsepetoksesta ja esittämisestä, että kaikki on hyvin. Tiedät hyvin itsekin, että kysymykseen "Onko kaikki hyvin?" on hirmuisen helppo vastata myöntävästi.

Monelle homolle tämä ei tunnu sopivan. Olen kuulemma tylsä ja kiinni entisessä kumppanissa. Iloton. Mauton. Hajuton. "Lähde baariin?"

Jep. Sieltähän se onni elämään löytyy. Lasin pohjalta tai tuntemattoman sängystä.

En jaksa enää säätää. Sen tiedän, että haluan rinnalleni miehen, joka on elänyt elämää. En tarkoita sitä, että haluan olla aina kotona ja katsoa Netflixiä, vaan sitä, että tietää mitä elämältä haluaa. Ehkä ne pahimmat juoksut on jo parempi olla juostuna. Joka viikonloppuinen baarielämä on jo vähän vanha juttu. Elämässä on hei muutakin, kuin joka viikonloppuinen itsensä turruttaminen. Kai se toimii samanlaisena pakopaikkana toisille kuin toisille hyvä kirja. Tiedä sitten.

Olen antanut paritkin rukkaset vokotteluihin ja reaktio on ollut melkoinen. Jos kerrot suoraan, että en halua seurustella, niin olen joko outo, kiinni aiemmassa, idiootti tai jonkinlainen muu kombinaatio. Tämä alkaa pojat jo vähän kyllästyttää.

Mietin vain, että onkohan tämä yleinenkin juttu ihmisillä, että pitäisi juosta heti uuden kinkun perään.

Pitäisikö vain lakata itse yleistämästä ja olla se oma itsensä. Muiden odotuksille olen jo näyttänyt kinnasta. Ei kiinnosta. Nyt voin tehdä juuri niin, kuin mikä itsestäni parhaalta tuntuu. Nyt on minun aikakauteni.

Niin mene sinäkin! Tässäpä elämänohjetta kerrakseen. Oletpa citybirdy tai omassa metsikössäsi asustava (muita välimuotojahan ei ole), niin mene sinne metsään ja pysy siellä. Tämä kannattaa tehdä varsinkin silloin, kun asiat oikeasti menee päin metsää.

Luonnossa asiat saa vähän erilaiset mittasuhteet. Yleensähän homma menee niin, että ne omat asiat ovat ylivoimaisesti niitä vaikeimpia, eikös juu? Kenenkään sukkaan ei tule yhtä suurta reikää, eikä kukaan muu koskaan joudu yhtä märkään vesisateeseen. Jep jep, tuttu tilanne.

Kun astut keskellä metsää tai hipsit vaikka merenrannalle, niin tunnetkin itsesi aika pieneksi puluksi tämän kaiken keskellä. Ehkäpä ensi kertaa pitkästä aikaa on myös aikaa olla hiljaa ja ajatella. Kuunnella niitä omia ajatuksia (lue kakofoniaa).

Koeta olla huomioimatta puhelimen äänimerkkejä. Maailma ei tuhoudu, jos viestiin ei heti vastaa. Ei se tuhoutunut ennen älypuhelimia, eikä nytkään. Sori vaan.

Kuuntele niitä luonnon ääniä. Mietipä sitä livertelevää lintua, jolla on kesäisin tolkuton puheripuli. Se koettaa joka päivä saada pysymään muksunsa hengissä ilman päivähoitoa, saati lähellä olevia isovanhempia. Lomaosake on pirun kaukana ja keväällä, kun se palaa takaisin, niin saattaa jäätyä koivistaan kiinni lätäkköön. Vieläkö reikä sukassa kaataa maailman?

Luonnolla on paljon muutakin sanottavaa, kuten itikat. Itikat muistuttavat meitä ärsyttävistä sukulaisista, mutta niistä ei tarvitse välittää, sillä yleensä ne häipyvät yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Paitsi jos eivät pääse luikahtamaan autoon sisälle. Tämä toki pätee myös muihinkin verenimijöihin, ilkeistä opiskelukavereista aina pahansuopiin työkavereihin. Naapureista, huonoista kavereista ja muista mutrunaamoista puhumattakaan. Tarkoituksella en maininnut niitä entisiä kumppaneita, sillä nehän on liiskattu ikkunaan jo ajat päiviä sitten. Eikä tämä sitä paitsi ole mikään Carrie Bradshawn blogi.

Mene siis ulos hyvä ihminen. Tunne sade iholla. Aurinko käsillä. Tuuli kasvoilla. Anna luonnon oman musiikin nollata viimeisimmät listahitit ja hoilotukset. Ulos siitä! Mars mars!

Jos et usko, niin: https://yle.fi/uutiset/3-9548399

Pitkästä aikaa hauska animaatio, joka kannattaa vilkaista. Varmasti jokainen voi samaistua tähän. :)

Annetaan niitten sydänten pomppailla.