The days of my life

Istun asiakkaan kanssa telekonffassa joka alkoi viideltä minun aikaani ja yritän pysytellä valveilla kirjoittamalla blogiin. Saa nähdä auttaako tämä.

Takana on kaksi aivan mahtavaa viikonloppua - ensin Helsingin-serkku tuli käymään Pariisissa miehensä kanssa ja helluntain vietimme Bulgarian Sofiassa kullan ystävän häissä. Suomalaisvieraiden kanssa kulta ei juurikaan ehtinyt seurustella, sillä hänellä oli oman serkkunsa häät samana viikonloppuna jossain Montpellierin lähellä. Koko pitkä viikonloppu meni siis suomea puhuen, ja parin päivän jälkeen aksenttikin alkoi taas olla suunnilleen kohdallaan.

Sofiassa tanssittiin bulgarialaisen morsiamen ja saksalaisen sulhasen häitä, eikä juhlia olisi voinut järjestää paremmin. Perjantai-illan syöminkeihin emme ehtineet mukaan, minun lentoni Sofiaan oli tunnin myöhässä ja pääsimme hotellille vähän ennen puolta yötä. Votkatonic aulabaarissa ja nukkumaan. Lauantaina kiersimme Sofian keskustaa ja tsekkasimme kirkon ja juhlapaikan sijainnin. Kaunis kaupunki, jossa on paljon vanhaa wieniläisvaikutteista arkkitehtuuria ja rahan sekä toimivan infran puute vaivaavat. Suuria puistoja oli ihan kaupungin keskustassa ja ne olivat todella hyvin hoidettuja - se paransi keskustan viihtyvyyttä paljon.
Vihkiminen oli pienessä venäläisessä kirkossa lyhyen ortodoksikaavan mukaan - pitkä olisikin tarkoittanut kolmen tunnin kirkonmenoja seisten. Kaunis seremonia, josta en ymmärtänyt tietenkään hölkäsen pölähtämää.
Hääateria syötiin Sofian botanisessa puutarhassa, mikä muodostui sään puolesta suhteellisen jännittäväksi. Ensin satoi kunnolla, mutta se loppui aika pian. Sateen loputtua syntyi seisova pöytä aika vauhdilla ja vieraat inhaloivat ruoan sisään. Sitten alkoi sataa. Sateen loputtua oli lyhennettyä ohjelmaa ja hääkakku, koska taivas näytti hieman arvaamattomalta.
Illan juhlat oli järjestetty morsiamen isän talon kattoterassille, jolta näki koko vanhan kaupungin. Häitä tanssittiin puoli viiteen, joten hauskaa oli - eikä yöllä satanut kertaakaan.
Sunnuntai alkoi brunssilla muiden häävieraiden kanssa, jonka jälkeen pieni turistikierros kaupungin keskustassa. Suurimman osan nähtävyyksistä olimme jo kiertäneet, mutta opas piti silti mielenkiintoisen kierroksen. Kierroksen jälkeen kävimme vielä tarkastamassa kansallisen kulttuuripalatsin. Vaikuttava pytinki 80-luvun alusta, ajalta jona kommunismin aate paloi vielä vahvana mutta rahat alkoivat olla lopussa. Rakennuksen koko oli jotain aivan mieletöntä. Seitsemän kerrosta, kahdeksan (?) konserttisalia, joista suurimpaan näytti mahtuvan noin pari tuhatta henkeä. Aatteen palo oli aistittavissa arkkitehtuurissa, mutta rakennusmateriaalien ja rahan puute myös. Pääaulassa mentiin marmorilla, joka kulman takana vaihtui keraamisiin tiileihin. Niiden loputtua kesken mentiin kokolattiamatolla, jonka jälkeen tuli PVC-mattoa... Siitäkin huolimatta vaikuttava paikka. Vastaavia ei ole lännemmässä Albert Speerin jälkeen rakennettu, ymmärrettävistä syistä.

Tänään täytyy motivoitua järjestämään omia läksiäisiä. Ja hakemaan töitä. Ja ilmoittautua ranskankurssille. Ja kuoroon.

Taas joutuu miettimään kuinka suvaitsevainen sitä loppujen lopuksi onkaan - tai ei ole. Hyvä ystäväni nappasi itselleen oikein sievän abiturientin suunnilleen vuosi sitten, ja kaikista epäilyistä (ja ehkä toiveistakin) huolimatta suhde on kestänyt näin kauan. Nyt abiturientti on saanut kirjoituksensa loppuun ja muuttanut Kölniin ystäväni asuntoon kunnes saa aikaiseksi hankkia oman.
Eilen vietettiin sanotun ystävän syntymäpäiviä (43v tuli täyteen) ja minulla oli tilaisuus viettää kokonainen ilta pariskunnan seurassa. Seuraavaan yhteiseen iltaan voi mennä hetki jos toinenkin, sen verrran rasittavaa meininki oli. Abiturientti oli juuri niin lapsellinen, äänekäs, rasittava kuin voi odottaa. Lisäksi vailla minkäänlaista tilannetajua ja suurinta osaa käytöstavoista.
Oltiin siis kokoonnuttu juhlimaan miehen syntymäpäiviä, mutta herra abiturientti päätti tervehtiä vieraat murjottamalla ja osoittamalla mieltään kunnes alkoi kiskoa viiniä kaksin käsin. Tarpeeksi monen lasillisen jälkeen hänellä oli luonnollisesti sanottavaa mihin tahansa aiheeseen, mutta sanottavassa ei useimmiten ollut päätä eikä häntää. Vielä muutama lasillinen päälle ja hän alkoi roikkua syntymäpäiväsankarissa kuin jokin merkillinen kasvain.
Nyt yritän miettiä, onko pariskunnan 25 vuoden ikäero minulle liikaa vai onko antipatiani todellakin sidonnainen pelkkään henkilöön. Vastaus on varmaankin jossain näiden kahden välillä – en lämmennyt abiturientille, enkä oikein osaa suhtautua pariskuntaan vakavasti. Toinen näyttää olevan keski-iän kriisissä ja toinen ei vielä erota oikeaa vasemmasta.
Synttärisankari vielä uhkaili, että tulevat vielä Pariisiin viikonlopuksi. Ennustan melkoista piikkiä omassa alkoholin kulutuksessa vierailun aikana, jos uhkaus toteutuu.