The days of my life

Illalla Berliiniin.

Serkku Chilessä säilyi hengissä myös tämänpäiväisen tärinän. Pelottaa vähän miehen puolesta, mutta minkäs teet.

Ette voi kuvitellakaan kuinka tiukkaa tekee työhön motivoituminen kun on oikeastaan jo päättänyt sanoutua irti. Tämä on kuin yrittäisi työntää autoa köydellä.

Nnnnngh!

Kölnissä sataa taas lunta, tämä talvi on ollut täysin ennenkokematon näillä levyksillä. Odotan että saan työpuhelun pomon kanssa puhuttua ja sen jälkeen suunnistan junalla Hampuriin viikonlopuksi. Lauantaina miehen hyvä ystävä järjestää juhlat ja sunnuntaina käydään kai brunssilla minun ystävieni kanssa.

Nyt se on sitten päätetty. Kesäkuun lopussa muutan miehen luo. Kielitaito on edelleen vähän niin ja näin, mutta kokemuksen perusteella kieli ei tähän päähän tartu muuten kuin pakon edessä. Ja ilman mitään kielitaitoa tuntuu olevan melko turha hakea edes ylikansallisille jotka toimivat myös Ranskassa.

Kaikkein pahin painajainen siis toteutuu - joudun elämään miehen rahoilla niin kauan kunnes saan töitä. Sitä paitsi itsenäisyys menee. Oma koti menee. Ystävät jäävät Kölniin. En osaa vielä sanoa kuinka paljon tulen kaikkia näitä kaipaamaan ja mitä elämästä (vielä yhdessä) uudessa kulttuurissa ihan oikeasti (taas kerran) tulee, mutta sen näkee mennessä. Maailman paras mies nyt vaan sattuu asumaan Pariisissa.