Sinkkuuden ylistys?

Töistä kotona - ja matkalla päikkäreille. Jäi unet viime yönä viiteen tuntiin :(

Töissä keskustelimme sinkkuudesta. Kummastelimme sitä, että sitä pidetään vieläkin jotenkin hienona, tavoiteltavana ja jopa seksikkäänä asiana.

Kovin harvoille se taitaa olla tietoisesti valittu elämäntapa. Ainakin itse törmään usein ihmisiin, jotka ovat sinkkuja tahtomattaan. Elämä on vain kulkenut siihen suuntaan, että parisuhdetta ei ole löytynyt tai monet pettymykset ovat johtaneet siihen, ettei rohkeutta parisuhteen solmimiseen enää ole - vaikka haluja siihen olisi.

Miksi se on vaikeaa? Siksikö ihmissuhteitten solmiminen on vaikeaa, kun kyse on aina ensin mitoista, sitten seksistä ja sitten vasta ehkä ihmisestä itsestään? Kokemukseni osoittaa, ettei tässä ole eroa sen välillä onko kysymyksessä homo tai hetero. On oltava trendikäs. Vanheta ei saa, väsymystä ei saa tuntea eikä osoittaa olevansa keskeneräinen, haavoittuvainen ihminen.

Vai puuttuvatko meiltä ihmissuhdetaidot? Emmekö löydä enää kunnollista kerskusteluyhteyttä ilman internettiä tai tekstiviestejä? Käykö kasvotusten kohtaaminen yhä vaikeammaksi kun voi vetäytyä näyttöpäätteen taakse?

Kuka opettaisi meidät (taas) keskustelemaan, riitelemään ilman menettämisen pelkoa, rakastamaan , välittämään ja sitoutumaan (vaikeuksien keskellä)?

Minä menen kauheusunille ;)