Pitsaa, pastaa ja perheriitoja

Se ei sitten yrityksistä huolimatta auennut. Joo, Serranojen alkujaksoja olisin voinut näin illan tunteina katsella, mutta ei auennut, ei... Ehkä huomenna kaikki on toisin, paremmin siis. Saan olla päivällä ihan kaksisteen HKK:n kanssa. Hän nauttii pitkistä päiväunista, minä vähän lyhyemmistä, joten täytän sen Serranojen häähumulla.

Lomasta on mennyt kohta puolet. Yllättävän suuri oli se väsymyksen määrä, joka purkautui Töölön nurkilla. Nukuin ensimmäisen päivän lähes kokonaan. KJ antoi sen tapahtua ja tänään saamani tekstiviesti paljasti hänet mieheksi, joka näyttää toimivan väsyneenä vähän samalla tavoin kun minä. Minä näet en väsyneenä hirvittävästi kaipaa hyväilyjä enkä edes lähellä olemista. Kaipaan vain omaa rauhaa. Ongelmahan tässä vain on se, että väsymystä ei voi oikein ajastaa oikeisiin paikkoihin ja aikoihin. Nyt ei osunut kohdalleen. Mutta siitä huolimatta mukava reissu.

Ääntä on sitten ollut enemmänkin täällä maaseudun "rauhassa". Nyt alkaa elämä rauhoittua. Ovet eivät pauku ja HKK makaa tuossa vieressäni lattialla. Taitaa olla jo täydessä unessa - jos nyt koirasta voidaan niin sanoa. Puhisee ja kuorsaa. Lienekö vartioi minun yötäni. Niin, ja herättää minut ennen aikojaan. Hän ei hauku vaan istuu ja tuijottaa - jos se ei auta, ottaa oikean tassunsa käyttöön ja alkaa raaputtaa...

****

Milloinkahan sitä muuten tuli suostuneeksi siihen, että tekee töitä sillä tahdilla, että töitten jälkeen ei sitten olekaan mitään muuta? Ensin ajattelin niin, että kaikki tämä "kotona viihtyminen" johtuu siitä, että tahtoo vaalia orastavaa ihmissuhdetta. Nyt kuitenkin huomaan, että se on työ joka vie voimat. Ikääntymisen myötä ei oikein jaksa jakaa voimavarojaan oikein. Onkohan niin, että työmäärä on lisääntynyt? Itse uskon tuohon, mutta myös siihen, että ihmissuhdetyössä kohtaa yhä enemmän haastavampia tehtäviä. Framilla oleminenkin rassaa kerta kerralta enemmän. Kun Aboa kirjoitti, että elokuviin meneminenkin vaatii jo suunnitelmallisuutta, niin huomasin, että pitkään aikaan ei ole tullut lähdetyksi leffaankaan. Ja matkaa lähimpään teatteriin on 500 metriä, kaupunginteatteriin vähän enemmän. Ja mihin kaikkeen voisi mennä - jos jaksaisi.

Ketä tästä voisi syyttää? Nykyisin on muodikasta syyttää geenejä. Juon, koska minulla on sellaiseen altistavat geenit, lihon kun... Teologiaakaan ei voi tästä syyttää. Heinimäki kirjoitti tämän päivän Metrossa siitä, kuinka jostakin kummasta on tullut harha, että uuvumme, koska luterilainen työn etiikkaa saa meidät painamaan niska limassa töitä. Ei työn etiikka, vaan työnantajan ahneus - ja kenties se omakin :( Teologiassa puhutaan pikemminkin työn ja levon, arjen ja pyhän oikeasta rytmittymisestä. Lepopäivä on siksi, että ihminen saisi levätä kokonaisvaltaisesti. Ei siis paineita työstä, mutta ei myöskään ihmissuhteista nousevista vaatimuksista.

Kai noita perheriitojakin olisi vähemmän, jos ei aina olisi väsynyt. Levänneenä sitä jaksaisi kuunnella, oppia ja oivaltaa toisilta ihmisiltä, myös lapsiltaan.

Kokeilen vielä sitä häähumua...