Tässä blogissa oli aiemmin tarina ekasta kerrasta homoklubilla, ajalta hieman ennen omaa syntymääni, 1970-luvun alussa. Minä siirryn ajassa runsaan neljännesvuosisadan eteenpäin. Eivät asiat kaikille (ml. allekirjoittanut) vielä tuolloinkaan olleet ihan selkeitä ja helppoja.
Olen joissakin yhteyksissä tuonut esiin oman kaapistatuloni hitautta ja aika pitkään jatkunutta itsesyrjintää. Jonnekin parikymppiseksi asti olin tyystin työntänyt syrjään ajatukset seurusteluista, parisuhteista ja muistakin. Teini-ikä ja koulu olivat 1980-luvulla, jolloin homous oli lakannut olemasta sairaus - mutta oli aids-kriisi ja asenteet vielä mitä olivat. Vielä 1990-lukukin meni kaapissa, toki jo jotain kontaktia hakien ja yrittäen ymmärtää itseäni etenkin verkosta saatavilla olevan tiedon avulla.
Vuosituhannen vaihteen paikkeilla olin jo reilusti aikuinen, työelämässä ja pankinkin kanssa naimisissa ensimmäisen omistusasunnon vuoksi. Olin työpaikalla tullut avautuneeksi eräälle työkaverille laisuudestani - koska olin (ihme kyllä oikein) päätellyt tämän laisuutensa. Syntymäpäivillään tämä sai minut sitten (puoliväkisin) vietyä homobaariin muiden kavereidensa kanssa. Paikka oli Annankadun DTM (tai Don’t Tell Mama), jonka toki tiesin olevan olemassa. Siihen asti homobaarit olivat mielikuvituksessani kuitenkin olleet jotenkin luotaantyöntäviä paikkoja. Yhtäällä mielikuvissa oli Poliisiopistojen Blue Oyster Bar vähän likaisine touhuineen ja toisaalta ne olivat paikkoja, jossa pitäisi olla kiiltokuvan kaunis. Enkä itse kokenut olevani kumpaakaan. Muuten toki olin liikkunut Helsingin (heteron värisessä) yöelämässä, paljonkin.
Kun sitten viimein olin dtm:ssä, havaitsin siellä olevan porukan aivan tavalliseksi bilettaväksi porukaksi - ja osa oli vähemmän bilettävää, mutta yhtä kaikki: tavallista. Jokin käsittämättömän lämmin ja hyvä tunne valtasi mielen (jossa varmasti oli mukana sitä viinien huumaakin illan aiemmista vaiheista). Tajusin kuitenkin, että ympärilläni sillä hetkellä kaikki se oli normaalia ja oletus, mitä olin tottunut pitämään peiteltävänä erilaisuutena ja ehkä häpeällisenäkin.
Tuosta hetkestä alkoi (uusi) elämä.
2 kommenttia
Kari P
12.7.2021 11:34
Ihminen voi olla täysin onnellinen vain omana itsenään. Tulee aika, kun kaikki roolit ja peittelyt on unohdettava ja kulissien on kaaduttava. Minä elin teinivuosiani 1980-luvulla ja silloin vielä yritin salata sitä, mitä olin. Siitä huolimatta minua jotkut homoksi jo arvasivat. Se varmaan johtui minun luonteestanikin, kun en täyttänyt mitään heteromaisia "äijäkriteerejä". En ollut esim. ikinä kiinnostunut mistään autoista tai tekniikkaan liittyvästä ja kun olin vahvasti kulttuuriorientoitunut, niin sehän teki minusta vähintäänkin oudon ja epäilyttävän. Tätä salailua yritin sitten jatkaa ihan 2010-luvun alkuun saakka, mutta sitten itsetutkiskeluni tuloksena tulin siihen johtopäätökseen, että en voi enää olla "joku muu" eli rooli. Haluan olla täysin oma itseni. Päätin, että jos jollekin homouteni on ongelma, niin sehän on sitten hänen ongelmansa, ei minun. Asun pienehköllä noin 11 000:n asukkaan paikkakunnalla, jossa mitään homobaareja ei tietenkään ole. Mutta netissä olen saanut keskustella muiden homojen kanssa. Tuntuu hyvältä, että löytää samanhenkistä seuraa. Siihen ei ollut mahdollisuutta vielä netittömällä 1980-luvulla. Kyllä minun haluni pistäytyä homopaikoissa on nyt niin pohjaton, että se tulee varmasti tapahtumaan. Enää en pelkää, mitä muut minusta ajattelevat. Nyt minä olen vihdoin minä.
smo
4.8.2021 06:41
Joo, tuo ”mitä muut ajattelevat” on todella myrkkyä sen suhteen, että pystyy kohtaamaan kunnolla itsensä.