Blogin ideana on kerätä kaikenlaisia sattumuksia, joihin homot ovat elämässään törmänneet. Homolle maailma ei ole täysin valmis. Lisähöysteenä ennakkoluulot. Kommelluksia ja konfliktejakin seuraa. Niitä kirjaamme tänne.
Tässä blogissa oli aiemmin tarina ekasta kerrasta homoklubilla, ajalta hieman ennen omaa syntymääni, 1970-luvun alussa. Minä siirryn ajassa runsaan neljännesvuosisadan eteenpäin. Eivät asiat kaikille (ml. allekirjoittanut) vielä tuolloinkaan olleet ihan selkeitä ja helppoja.
Olen joissakin yhteyksissä tuonut esiin oman kaapistatuloni hitautta ja aika pitkään jatkunutta itsesyrjintää. Jonnekin parikymppiseksi asti olin tyystin työntänyt syrjään ajatukset seurusteluista, parisuhteista ja muistakin. Teini-ikä ja koulu olivat 1980-luvulla, jolloin homous oli lakannut olemasta sairaus - mutta oli aids-kriisi ja asenteet vielä mitä olivat. Vielä 1990-lukukin meni kaapissa, toki jo jotain kontaktia hakien ja yrittäen ymmärtää itseäni etenkin verkosta saatavilla olevan tiedon avulla.
Vuosituhannen vaihteen paikkeilla olin jo reilusti aikuinen, työelämässä ja pankinkin kanssa naimisissa ensimmäisen omistusasunnon vuoksi. Olin työpaikalla tullut avautuneeksi eräälle työkaverille laisuudestani - koska olin (ihme kyllä oikein) päätellyt tämän laisuutensa. Syntymäpäivillään tämä sai minut sitten (puoliväkisin) vietyä homobaariin muiden kavereidensa kanssa. Paikka oli Annankadun DTM (tai Don’t Tell Mama), jonka toki tiesin olevan olemassa. Siihen asti homobaarit olivat mielikuvituksessani kuitenkin olleet jotenkin luotaantyöntäviä paikkoja. Yhtäällä mielikuvissa oli Poliisiopistojen Blue Oyster Bar vähän likaisine touhuineen ja toisaalta ne olivat paikkoja, jossa pitäisi olla kiiltokuvan kaunis. Enkä itse kokenut olevani kumpaakaan. Muuten toki olin liikkunut Helsingin (heteron värisessä) yöelämässä, paljonkin.
Kun sitten viimein olin dtm:ssä, havaitsin siellä olevan porukan aivan tavalliseksi bilettaväksi porukaksi - ja osa oli vähemmän bilettävää, mutta yhtä kaikki: tavallista. Jokin käsittämättömän lämmin ja hyvä tunne valtasi mielen (jossa varmasti oli mukana sitä viinien huumaakin illan aiemmista vaiheista). Tajusin kuitenkin, että ympärilläni sillä hetkellä kaikki se oli normaalia ja oletus, mitä olin tottunut pitämään peiteltävänä erilaisuutena ja ehkä häpeällisenäkin.
Tuosta hetkestä alkoi (uusi) elämä.
Kuva on Annankadulla toimineen ravintola DTM:n 10-vuotissynttäreiltä vuodelta 2002.
Muutimme nykyiseen kotiimme 34 vuotta sitten. Tämä on kahden erillistalon asunto-osakeyhtiö. Talot olivat silloin juuri valmistuneita. Naapurimme oli muuttanut puolta vuotta aiemmin.
Naapuriperhe oli ostanut koko asunnon velaksi. Heillä ei tulotasonsa mukaan olisi ollut lainkaan varaa siihen. Ei myöskään elämäntyyliin, jossa rahaa pistettiin menemään surutta, huomista miettimättä. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi kolme lasta.
Tuohon maailmanaikaan, jos vain käväisi pankinjohtajan juttusilla, sai taskut täyteen rahaa mitättömin vakuuksin. Ei tarvinnut ottaa edes hattua kouraan, kuten oli tapana sitä ennen. Muutoin olisi jäänyt laina saamatta.
Vaikeudet taloyhtiön asioissa alkoivat melko pian. Yhtiövastikkeet ja muuta maksut heiltä tuppasivat unohtumaan toistuvasti, mikä aiheutti huomattavia hankaluuksia.
Jatkuvaa riitelyä taloyhtiön asioissa
Tilasimme tuohon aikaan Amerikasta isoformaattisia, kiiltäväkantisia herrakuvastoja. Ne toimitettiin suljetuissa ruskeissa kirjekuorissa. Erään kerran posti oli jakanut vahingossa kirjeet naapurin postilaatikkoon. Löysimme ne omasta laatikostamme avattuina ilman minkäänlaista selitystä.
Nämä herrakuvastot eivät olleet varsinaista pornoa, mutta mielikuvitukselle niissä ei ollut jätetty lainkaan tilaa. Naapurillemme tuli ilman muuta selväksi meidän lajimme ja laatumme. Tuosta alkoi usean vuoden painajainen.
Välit naapuriin olivat jo valmiiksi kireät, koska he eivät olleet hoitaneet asioita sovitusti. Erään kerran talon rouva, joka oli luonteeltaan varsinainen riivinrauta, pamautti minulle päin taulua: "Me ainakin kasvatamme lapsemme terveellä tavalla." Se oli selvä ilkeys ja viittaus meihin homoseksuaaleina. Samalla se oli meille suora sodanjulistus.
Tuosta lähtien he katsoivat, että heillä on taloyhtiössä kaikki oikeudet ja meillä kaikki velvollisuudet. He koettivat kävellä jatkuvasti ylitsemme ja pakottaa meidät toimimaan haluamallaan tavalla. Uhkailtiin milloin poliisilla, milloin lakimiehillä. Riidat olivat jatkuvia. Ylikävelyyn emme tietenkään suostuneet. Sekös naapuria suututti. Että homot hyppivät heidän nenilleen.
Ensin koetimme pitää kokouksia, joissa asioita olisi selvitelty. Ne pidettiin meillä, koska lapset kuulema pelkäsivät meitä. Miksiköhän? Kun rouva saapui kokoukseen, hän alotti huutamisen jo ulko-ovelta ja jatkoi sitä kokouksen ajan. Minkäänlainen järkevä asioiden hoito ei onnistunut.
Minulla oli isännöitsijän tehtävä. Otin tavakseni kirjoittaa asiat kirjeeseen ja pudottaa sen heille postilaatikkoon. Se oli heistä aivan sietämätöntä. Viestini meni perille, mutta toisinpäin viestitys toimi kovin kehnosti. Heillä kirjallinen taito ei oikein riittänyt muuhun kuin haukkumiseen.
Lopulta he joutuivat muuttamaan ulos talosta, koska pankki ei ollut saanut maksujaan. Välittäjä kertoi, etteivät saaneet asunnosta penniäkään.
Päätimme kostaa ja julmasti. Muutto tapahtui viimeisenä mahdollisena päivänä. Kun he kantoivat tavaroitaan muuttoautoon kaatosateessa, sytytimme pihalle roihut palamaan ja juhlistamaan heidän lähtöään. Homon kosto on hirveä! :-)
Nykyisen naapurimme kanssa menee hyvin. Teetimme juuri onnistuneen putkirempan.
Helsingin Kaivopuiston edustalla olevilla saarilla on pursiseuran ravintoloita. Merenkävijänhän pitää vanhan tradition mukaan saada viina aina niin halutessaan.
Liuskasaaressa sijaitseva pyöreä rakennus on HSS:n Paviljonki. Se toimii ravintolana. Joku vuokrasi joskus tilat homotanssiaisia varten.
Saareen kuljetaan veneellä. Odottelimme pienellä joukolla Kaivopuiston rannassa yhteysvenettä. Mukaan lyöttäytyi kolmen nuoren miehen porukka. Vauhti heillä oli jo siinä vaiheessa aika hyvä. Puheista selvisi, että pitää saada naisia.
Kuljetusta odottavien joukosta heille huomautettiin, että saaressa on yksityistilaisuus. Miehet ilmoittivat lähtevänsä paikalle siitä huolimatta, koska siellä on varmasti paljon hyviä naisia.
Niinpä sitten rantauduimme pian saaren puolelle ja marssimme juhlapaikalle. Ostimme pääsyliput ja haimme saman tien drinkit. Paikalle oli kertynyt juhlayleisöä joltisestikin. Istuskelimme ympäri pyöreää salia.
Kolme nuorta herraa varasivat parhaat näköalapaikat. Saatuaan drinkit eteensä, he ryhtyivät skannaamaan mahdollisia markkinoita. Lähes kaikki paikalla olijat olivat miehiä. Vain muutama nainen.
Aika pian nuoret herrat muuttuivat epävarmoiksi tilaisuuden luonteesta. Suuri osa meistä paikalla olleista seurasi samaan aikaan huvittuneina, kuinka nämä naissankarit tilanteesta selviävät. Lopulta yksi heistä nousi ja meni eteiseen lipunmyyjää tapaamaan. Ei mennyt kuin hetki, kun hän palasi naamallaan täydellisen tyrmistynyt ilme, jonka voisi kuvailla kertoneen, että hei kundit, voitteko kuvitella, me olemme tulleet homodiskoon.
He poistuivat nopeasti lasit tyhjennettyään. Toivottavasti lipunmyyjä palautti heille pääsymaksun. Venemaksua he eivät varmaankaan saaneet takaisin.
Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa, kun he ehkä kertoivat muille kavereilleen tuosta tapahtumasta. Tai sitten he eivät hiiskuneet kenellekään nolosti päättyneestä naisten iskukeikastaan.
Roba 42, editoitu kuva, tällaiselta se näytti 1960-luivulla
1960-luvulla syntyi Helsingin Punavuoreen, Ison Roobertinkadun loppupäähän ja läheisille kaduille useita ”antikvaarisia kirjakauppoja”, joiden varsinaisia myyntiartikkeleita olivat ulkomaiset pornolehdet. Vanhin ja merkittävin oli Iso Roobertinkatu 42:ssa toiminut antikvariaatti. Sen näyteikkuna kiinnitti huomiota. Oli tanskalaisia heteropornolehtiä kuten Climax, mutta oli myös joitakin lehtiä, joiden kansissa oli miesten kuvia. Ainakin EOS, Wonderboy, MANege ja saksankielinen Amigo olivat näkyvästi esillä. Nämä lehdet antoivat niille, jotka lehtiä pystyivät hankkimaan, oman identiteetin rakennusaineksia. Mitään muuta asiallista tietoa ei 1960-luvulla ollut helposti saatavilla.
Iso Roba 42 oli aloittanut 1960-luvun alussa ja toiminta jatkui vuoteen 2016 saakka.
Osa EOSin etusivusta vuodelta 1966
Ensi kertaa luikahdin antikvariaattiin sisälle keväällä 1966. Odottelin ulkona pitkään ja laskin, että nyt sisälle ei ole mennyt uusia asiakkaita ja kaikki sisällä olleet ovat poistuneet. Sisätiloissa ns. heterolehdet olivat etuhuoneessa, homolehdet takahuoneessa. Yritin nopeasti selata lehtiä ja ensi kertaa elämässäni näin kuvissa miehiä, jotka estottomasti poseerasivat alastomina. Ostin kolme lehteä. Yksi niistä oli EOS 1966, no 1.
EOSia julkaistiin Tanskassa lähes kuukausittain vuosina 1958-1973. Se pyrki olemaan ”kulttuurilehti” ja siinä oli kirjallisuuskatsauksia ja jonkinlainen novellikilpailu palkintoineen. Lehdessä esiteltiin tunnettuja kirjailijoita ja drag-tähtiä, esim. Jean Genet, Violette Leduc ja Ramonita Vargas. Toimittajana oli nimim. Kim Kent.
Uutinen Suomesta
EOSissa oli pieni uutisosasto ja silloin tällöin oli uutisia Suomesta. Huomiota herätti tämä uutinen Suomesta: Helsingin Sanomien henkilökohtaista-ilmoitus elokuun 4. päivänä 1966. Siinä mieshenkilö haki eos-seuraa. Viikkoa myöhemmin Ilta-Sanomat julkaisi skandaaliartikkelinsa ”Homopesä”. Ilta-Sanomien toimittaja oli ottanut yhteyttä ilmoituksen tekijään ja väärän identiteetin turvin pääsi hänen asuntoonsa ja selvitteli hänen yksityiselämänsä. Radion ajankohtaisessa studiossa oli saman iltana kriittinen reportaasi ja ruotsinkielisessä Radiossa Joan Harms kritisoi Ilta-Sanomia. Lehden skandaalijuttu johti kulttuuripiirien laajaan vastalauseeseen. Vähitellen homoja koskevaa lainsäädäntöä ryhdyttiin korjaamaan 1970-luvun alussa.
Kontakti-ilmoituksia Tanskan kautta
Eos-lehdissä oli kontaktipalsta ja sen avulla sai ohuen häivähdyksen Suomen homomaailmaan. Jokaisessa numerossa oli ainakin kolme suomalaista kontakti-ilmoitusta. Erilaisia ”makusuuntauksiakin” alkoi näkyä. Oli kulttuurihomoja, nahka- ja univormuhomoja, matkustavia homoja ja opiskelijoita. Naisten ilmoituksia en löytänyt.
Yksityiskohtaisia tietoja kohtaamispaikoista ei EOS-lehdistä löytynyt, mutta EOS julkaisi erillistä EOS-Guidea. Ensi kertaa näin sen Albertinkadun antikvariaatin pöydällä syksyllä 1968, heti armeijasta pääsyn jälkeen. EOS-Guide oli tarkoitettu matkustavaisille, ja se opasti Helsingissä Paavo Nurmen patsaalle ja siitä kävelyreitille rantaa pitkin aseman suuntaan. Ravintoloitakin oli listalla. Siihen päättyi yksinäisyys ja alkoi löytyä ystäviä.
Kaikki hankkimani EOSit ovat nykyään Työväen museossa Tampereella.
Tanskalainen MANege-lehti antoi vinkkejä siihen, miten pukeudun ja käyttäydyn ”nahkamiehenä”. Se tieto oli tarpeen erityisesti vuoden 1975 jälkeen ja 1980-luvulla, kun Vanhan Kellarissakin voi liikkua nahkatakissa ja nahkasaappaissa. Siitä pukeutumisesta ja viiksistä tuli valtavirtaa.
Ensimmäinen nahkabaari oli tämän uutisen mukaan vuonna 1966 Hannoverissa Saksassa.
MANege lehdessä oli usein Tom of Finlandin piirroksia. Ensikosketukseni Tomin piirroksiin oli MANege-lehdessä vuonna 1965. Taiteilijaan henkilökohtaisessti tutustuin vasta 1980luvun alussa.
Akro Förlaget Norrköpingissä julkaisi vuosina 1965-1967 neljä numeroa HOMO-nimistä lehteä. Niissä lehdissä oli ensi kertaa sivuja ja artikkeleita suomenkielellä.
"Puritaaninen" Suomi
Lehti oli siis suomalaiselle nuorelle uuden ajan airut. Lehden novellit opastivat, kuinka eletään homoelämää. Mieleen jäi mm. jatkonovelli School-days, josta sai monia vinkkejä myös intiimielämään.
Moniosainen novelli, josta sai paljon vinkkejä elämää varten.
1970- ja 80-luvuilla näitä ensimmäisiä ulkomaisia lehtiä voi satunnaisesti löytää antikvariaateista, mutta nykyään niitä ei saa muualta kuin ulkomaisilta keräilijöiltä netin kautta. Omistajien kuoltua perikunnat ovat yleensä kiikuttaneet ”törkymateriaalit” roskikseen. Onneksi niitä on digitoitu.
Ennen Suomen rikoslain muutosta en uskaltanut tehdä täällä yhtään mitään. Kaikki kirjallinen aineisto, lähinnä lehtileikkeleitä, oli turvassa pankkilokerossa. Muutaman kerran tajusin, että minua yritettiin iskeä. Pelokkaana häivyin heti tilanteesta.
Tuona aikana piti ottaa vauhtia ulkomailta. Amsterdam oli paikka jonne hakeuduin. Se oli tuttu entuudestaan, koska olin tavannut hollantilaisen heteron kollegani siellä. Hän oli myös kyläillyt Suomessa.
Aloitin tutustumisen homomaailmaan menemällä Thermos-nimiseen saunaan. Stoppi meinasi tulla heti ovella. Lipputiskin takana ollut henkilö kysyi ensimmäiseksi: "Oletteko homoseksuaali?" Näytin mitä ilmeisimmin epätyypilliseltä homolta. En ollut ikinä lausunut tuota h-sanaa ääneen. Oli totuuden hetki. Jos vastaisin etten ole, lentäisin oitis kadulle. Siispä pienen kakistelun jälkeen vastasin olevani homo. Se oli todella tärkeä askel homotaipaleellani. Enää ei voinut perääntyä.
Sain pyyhkeen ja marssin pukeutumistiloihin. Paljonkaan sisätiloista en enää muista. Siellä oli tietenkin makuueriöitä, joissa sattui ja tapahtui. Pyyhe päälläni kiertelin ja kaartelin. Eipä aikaakaan kun minua puhutteli hivenen tummaihoinen mies. Juttelimme, hän tuntui sympaattiselta ja kiltiltä ihmiseltä. Hänen kanssaan minulta meni poikuus sinä iltana. Jatkoa seurasikin sitten hänen kanssaan muutaman vuoden. Hän tutustutti minut Amsterdamin homoelämään oikein kunnolla. Kävimme mm. huippuhienossa yökerhossa. Se oli paikka, jonne suomalainen homojulkkis Monsiuer Mosse raahasi kumppaninsa heidän häämatkallaan Amsterdamiin.
Hän oli ensimmäinen parisuhteeni ja kumppanini. Hän oli alkujaan kotoisin Hollannin alusmaasta Kauko-Idästä, Molukkien saariryhmästä. Pitkä etäisyys Amsterdamiin, harvat tapaamiskerrat ja puhelin- ja matkakulut katkaisivat lopulta suhteen.
***
Löysin yllättäen hollanninkielisen videon juuri tuosta Thermos-saunasta. Sisäänkäynti ei ole muuttunut juurikaan. Sisätiloja on modernisoitu.
Thermos Sauna on toiminut Amsterdamissa 50 vuotta. Se on nykyisin viisikerroksinen. Palvelut ovat monipuolisia, jopa ravintola. Koronan vuoksi sauna on suljettuna. Saunan kohtalo on epäselvä. Matkalla on ollut ainakin yksi konkurssi.
Uskaltauduin ensimmäistä kertaa Suomessa homoklubille, joka oli Psyke ry:n kerhotila Helsingissä. Ensivisiittini tapahtui vasta sen jälkeen kun rikoslaki oli muuttunut ja homoseksuaaliset teot eivät olleet enää rangaistavia vuodesta 1971 lähtien.
Päätin todella pitkän harkinnan jälkeen ehkä uskaltautua klubille, josta olin saanut tiedon yhdistyksen julkaisemasta 96-lehdestä. Sen olin vaivihkaa ostanut asematunnelin lehtikioskista.
Kiersin Kalevankadun korttelia muutamia kertoja, kunnes uskaltauduin sisään porttikonkiin ja sieltä heti pihalla olevaan kellarin sisäänmenoon. Muistelen vastaanoton olleen lähinnä tylsä. Joku avasi oven ja siitä sitten sisälle. Sohvilla istui muutamia miehiä, jotka kaikki kohottivat katseensa tultuani näkösälle. He olivat kaikki sitä ennen tuijotelleet ujosti omia kengänkärkiään. Kukaan ei puhunut mitään. Isäntänä toiminut henkilö keitteli kahvia ja sanoi joskus jotain. Kaikki höristivät heti korviaan. Keskusteluun ei kuitenkaan tartuttu, ettei vain kukaan paljastaisi itsestään mitään. Niin kuvittelin. Aika kului kengänkärkiä tutkiskellessa.
Join kahvia, paikkaa ja ihmisiä arvioiden, mutta ei kenenkään kanssa keskustellen. Minua jännitti tavattomasti, mutta tilanne ei vaikuttanut vaaralliselta. Päätin lopulta poistua ja tulla jonain toisena iltana katsastamaan, josko paikalla olisi jotakin tapahtumaa. Niin sitten tapahtuikin satoja kertoja aina kerhon sulkemiseen asti. Kerholta löysin myös nykyisen aviomieheni. Se onkin sitten jo toisen jutun aihe.
***
Psyke ry:n toiminta alkoi oikeasti maan alla. Helsingissä Kalevankadun kellarissa, joka oli ollut aiemmin halkovarastona, oli pieni toimisto ja kaksi huonetta. Kerhon sijainti maan alla oli konkreettinen symboli homojen asemasta silloisessa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Siellä oli pieni toimisto ja eräänlainen olohuone, joka oli reunustettu vanhoilla sohvilla ja nojatuoleilla. Tilassa oli pieni kahvipiste tarjoilua varten. Toinen huone oli varattu muuta toimintaa, kuten ryhmien kokoontumisia ja pienimuotoisia tanssitapahtumia varten.
Kutsun itseäni pitkän linjan homoksi. Olen kokenut ajan, jolloin homoseksuaaliset teot olivat rangaistavia, aina tähän päivään, jolloin samaa sukupuolta olevat parit ovat oikeutettuja solmimaan avioliiton täysin oikeuksin ja velvollisuuksin, aivan kuten heteroparitkin.
Olen myös pyrkinyt vaikuttamaan myönteiseen muutokseen omalla panoksellani.
Pitkän matkan olen kulkenut ja kaikenlaista on sattunut, hassuja ja ikäviäkin asioita. Ajattelin kertoa tässä blogissani noista sattumuksista aina silloin kun niitä tupsahtaa mieleen. Nämä pienet pakinani eivät ole missään erityisessä järjestyksessä ajallisesti taikka muutenkaan.
