oman historian pohtimista

Löysin tänään pitkästä aikaan Placebon taas. Tai no pitkästä ja pitkästä mutta tänään tuli hirveä himo sitä kuunnella. Muistan kun joskus teininä ensi kertoja näitä kuulin. Yön pimeinä tunteina vantaalla kaverin kellarissa uudestaan ja uudestaan biisejä kuunnellen. Ja Brian oli niin komee ja on edelleen. Harmittaa niin vietävästi se toukokuisen keikan menetys. Se vitutuksen määrä joka silloin oli, huh. No ehkä vielä joskus, ehkäpä. Kunpa vaan se rumpalin lähtö ei nyt sit ennusta tulevaisuutta kokonaan. Kamut jotka pääsi keikalle kyllä kertoi että olivat odottaneet paljon enemmän, että olivat pojat vaikuttaneet kyllästyneiltä. No toivotaan et se oli vaan erimielisyyksien takia sellaista. Paha sanoa kun ite ei sinne päässy.

Joskus mulla ehkä pikkasen harmittaa että helsingistä tuli lähtö tänne pohjoiseen. Kun kuitenkaan se kulttuuritarjonta mikä täälläkin on aivan hyvä, ei ikinä kuitenkaan vedä vertoja sille mitä siellä oli. Tosin eipä siellä viime vuosina tullu käytyä kun niissä tapahtumissa mihin oikeesti tahtoi. Enää ei jaksanu joka ikinen viikonloppu lähteä jonnekin missä oli jotain mielenkiintoista. Et sama kai se. Kun nyt kuitenkin täälläkin näkee välillä niitä suuriakin nimiä. Et niin. Ja ainahan sitä pääsee sinne sit kattelemaan. Lokakuussa kun piti sinne lähteä Musea kattomaan niin huihai mikä hauska reissu. Ja Muse. Karvat nousee vieläkin pystyyn kun sitä muistelee, tykkäsin.

Hihih, joskus mie mietin et mitäköhän iskä olis sanonu jos se olis saanu tietää mun seikkailuista teininä eri keikoilla. Mun onni sinänsä et silloin asuttiin melkein keskustassa et kävelymatka kotiin keikkapaikoilta kuitenkin. Olis varmaan jääny keikka jos toinenkin käymättä. Onneksi se kuitenkin ainakin toisinaan piti sitä ihan hyvänä asiana et oli kiinnostunu kaikesta mahdollisesta. Ja ei esim pitäny sitä mahdottomana et alaikäsenä yksin turkuun uutiksena kattoo Hanoita kun kavereita tuli sit sinne muualta. Huippua. Tosin kuulin mä jälkeen päin et siitä oli pikkusen keskusteltu. Ja tottahan se on, iltatähti mikä iltatähti pääsee aina vähän helpommalla. Ainakin mun melkein kymmenen vuotta vanhempi isosisko aina jaksaa selittää kuinka mulle kaikki oli jo niin sallitua. Hihihihi, mie kyllä näen asiat vähän toisin, musta sekin sai tehä mitä tykkäs ja varmasti on tehnykin paljon hurjempi asioita kuin mä :D Mutta joo, myönnän. Oon loppujen lopuks päässy aika helpolla mut siihenkin on vaikuttanu niin moni asia. Jos äiti olis eläny vielä silloin kun olin teni, niin toki mullakin kuri olis ollu paljon tiukempaa, mut kai iskä ties et en mä mitään hurjaa olis menny tekemään, en ainakaan mitään ihan mahottomia. Ja ehkäpä juuri sen takia et kun äitiä ei enää ollu niin ei edes käyny mielessä alkaa mikskään teinihirviöks. Eiei. Ja mie vieläkin muistan sen kuinka pahasti iskään sattu se äitin menetys. Jos multa kysytään niin eihän se siitä ikinä toipunu. Ja tavallaan kun mä kuitenkin olin sit se sen ainoa koko loppu ajan niin en mä varmaan ikinä olis antanu itelleni anteeks jos tienivuodet olis menny vaan mun kapinoidessa. Et kai meillä sit se yhteispeli toimi ihan hyvin. Isäntyttö mikä isäntyttö. Ja olinhan mä äitintyttökin. Molempien. Sinänsä vaikka mullekin on sattunu niin paljon paskaa elämäni aikana, niin onhan sitä hyvääkin, ehdottomasti. Oon joskus miettiny et tavallaan olin aika onnekas et äiti meni silloin kun olin vielä aika nuori, siihen sopeutu kuitenkin aika helposti. Mut näin jälkeenpäin mietin jotenkin vähän erilailla. Et miks se meni juuri silloin. Se jäi niin monesta paitsi ja me muut jäätiin. Nyt kun siskolla on kolme lasta ja neljäs tulossa et niitä kun kattoo niin mietii et ne ei ikinä nähny mummoaan ja ukkiakaan kaikki ei nähny. Niinku meidän puolelta. Onneks sentään toiset on jälkellä. Ja muutenkin meidän puolelta, eihän systerillä oikeastaan ole kuin mä ja mulla on se. Onneks se on maailman paras sisko <3.

Huhhuijaa, vähän ehkä eksytty aiheesta, koittakeehan kestää :D