(Epä)todellisuutta pakoon

Olen löytänyt jalkani. Ja sen vitun selkärangan taas. Paeta voin edelleen, ihan just niin kovaa kuin huvittaa, ihan siihen suuntaan kuin huvittaa. Mutta tällä kertaa tiedän mitä teen. Pakenen vain ja ainoastaan sitä, minkä en halua olevan totta. Haluan, että se muuttuu. Kerrankin.

Tiedän, etten ole edes ainoa, joka ei todellisuutta tahdo nähdä. Kyllä se sieltä aikanaan iskee kasvoille, niin se on aina ennenkin tehnyt. Jos ei iske, niin hyvä niin.

Mutta näillä mennään, ja silti toivo jaksaa elää. Eläköön toivo nyt omaa elämäänsä, onhan mulla tässä tätä muutakin. Jos mä tällä kertaa jo osaisin...

Jos jotain, niin aikaa mulla on. Joskus tuntuu että liikaakin... Ja sillä ajalla teen ihan just sitä mitä ite tahdon. Elän sitten vaikka vaaleenpunasessa haavemaailmassa, mut se on mun juttu. Vielä se päivä koittaa, kun saan elää sitä päivää, sitä samaa päivää kuin muutkin.

Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa, eiköhän tämäkin joskus selviä. Joko mä olen kerrankin oikeessa, tai sitten jälleen kerran ihan vitun väärässä. Joku merkitys sillä kaikella vanhalla kuitenkin on, ja tässä kulminoituu aivan liian moni asia, aivan älyttömän lyhyessä ajassa jo. Uskokaa pois, tää on viimeinen. Lopputulos on katsottava, vaikka se veis sen tuhannen vuotta.

Kuka teistä jättäisi katsomatta mitä oven takaa löytyy? Avaimet vaan on vittu hukassa. Mut onneks se ovi ei peitä multa kaikkea... jos vaan avaimet joskus saan, niin sinne jään, oven samalle puolelle asumaan.