Saksan entinen liittokansleri Helmut Schmidt kuoli tiistaina 96-vuotiaana. Uusimmassa tv-haastattelussa hänellä tapansa mukaan koko ajan savusi tupakka ja haastattelussa pidettiin tauko uuden savukkeen sytyttämisen kohdalla. Liittokansleriksi hän tuli 1974 Willy Brandtin eron jälkeen. Hän oli Helsingin huippukokouksessa, ja hän teki aloitteita yhteisen Euroopan luomiseksi. Hänen poliittinen uransa alkoi 1950-luvun lopun Hampurissa, ja hän oli 60-luvulla mm. Hampurin osavaltion sisäministerinä (Innensenator, 1961-1965, vastasi myös poliisitoimesta).
”Homomediassa” häneen suhtauduttiin ristiriitaisesti. Hänen väitetään joskus sanoneen: ”En ole homojen kansleri”. Ristiriitaisuus juontuu Hampurin aikoihin. Sodan jälkeen 1970-luvun alkuun saakka Hampurissa kuten muuallakin Saksassa taisteltiin homojen moraalittomuutta vastaan. Hampuri oli melko ankara paikka homolle. Poliisi tarkkaili ”homomiljöötä” (Homosexuellen-Milieu , kuten sanonta kuului). Vuosina 1945-1969 poliisikuulusteluihin joutui yli 6 600 homoa, tosin heistä rangaistuksen sai vain kolmasosa. Poliisi seurasi ”vessaliikennettä” ja julkisiin käymäläihin, peilien taakse, alettiin vuonna 1961 rakentaa tarkkailukoppeja, joista peililasin läpi voi havainnoida, mitä homot puuhailevat toiletissa. Käytettiin myös ilmiantajia, jotka juorusivat ”homomiljöön” tapahtumista. Vuonna 1964 ylin poliisipäällikkö esitti huolensa transvestiittien lisääntymisestä. Tiesikö Helmut Schmidt näistä vainoista? Varmaan tiesi, koska hän poliittisesti johti poliisitointa. Hän oli sosialidemokraatti.
On ristiriitaista, että samaan aikaan, jo 1950-luvulta lähtien, Hampurissa heräsi vahva homoliike. Oli lehtiä, kirjapainoja ja ensimmäisiä klubeja. Hampuri oli gay-Euroopan ensimmäisiä metropoleja. Kun Suomesta jotkut harvat homot pääsivät siihen aikaan matkustamaan manner-Eurooppaan, Hampuri oli unelmien kohde. Tom of Finlandkin piti siellä ensimmäisen näyttelynsä 1973 ja piirsi Tom's Saloonin kuuluisat seinämaalaukset.
Julkisten toilettien tarkkailukopit saivat ikävän lopun kesän 1980 pride-tapahtuman aikaan. Eräs julkisuuden henkilö otti mukaansa lehtimiehiä ja valokuvaajia ja kävi särkemässä Reeperbahnin julkisen käymälän peilin. Siellä oli tarkkailukoppi. Julkinen skandaali oli valmis. Se vessa lopetettiin ikuisiksi ajoiksi.
Liittokanslerina Helmut Schmidt ei ajanut homojen asiaa. Hän muisteli, että hallitusneuvotteluissa ei ollut puhetta homo-rikospykälän 175 poistamisesta – tai ehkä oli ja sitten kun se asia tuli esiin, heräsi kysymys suojaikärajoista. Heteroilla suojaikäraja oli 14 vuotta. Sellaista ei voinut hyväksyä homoille. Liberaalit FDP ilmeisesti ajoivat asiaa. Siinä yhteydessä Helmut Schmidtin väitetään sanoneen: ”En ole homojen kansleri”. Welt-lehti julkaisi tämän lauseen maaliskuussa 2012. Helmut Schmidt vastasi lukijakommenttina ja kertoi, ettei hän muistaakseen ollut asian kanssa tekemisissä.
Valtaosa homoista ja heteroista arvosti viime vuosikymmeninä Helmut Schmidtiä. Hän oli eräänlainen ”maan isä”, hyvin pukeutunut, selvästi asioista kertoileva. Hänen vaimonsa Loki (Hannelore) oli kuollut vuonna 2010. He olivat menneet naimisiin sodan aikaan 1942. Melkein kuka tahansa saksalainen nuori olisi mielellään adoptoinut pariskunnan isovanhemmikseen. Männner-lehti otsikoi tiistaina: ”Isoisä on kuollut”.
Itselleni Helmut Schmidt sai paikan ajatuksissani. kun luin hänen ja muutaman heidän perhetuttunsa muistelmia Hitlerin ajalta. Hän kuvasi mm. saapumistaan rintamalta lomalle kotiin Hampuriin, kun edellisenä yönä suuri osa keskustaa oli tuhoutunut ilmapommituksissa. Odottava vaimo Loki kertoi oman versionsa Hampurin tapahtumista samoina päivinä.
Hän pohti myös omaa asennettaan Hitler-innostukseen 1930-luvulla. Olisiko kuka tahansa voinut muuttua intomieliseksi natsiksi siinä hurmion ilmapiirissä? Näin hän aloittaa (oma käännös):
”Kun Hitlerin valtakausi alkoi tammikuussa 1933, olin juuri täyttänyt 14 vuotta. Oli murrosikä ja aivoissa pyörivät ensimmäiset itsenäiset ajatukset. Näin jälkikäteen katsoen, olisin hyvin voinut lähteä ajan hengen mukana ja minusta olisi tullut pikku natsi. Mutta minun isoisäni oli juutalaista alkuperää. Vaikka en ryhtynytkään natsiksi, 12 vuoden natsivallan propaganda- ja kasvatustyö vaikuttivat minuun vahvasti. Kun 1937 täytin 18 vuotta, tiesin selvästi, että olen ”sitä” vastaan, mutta vielä sodan päättyessäkään vuonna 1945 en tiennyt, minkä puolesta olisin.
Monille ikätovereilleni kävi samalla tavalla. Mutta monet muut lähtivät ajan hengen mukana ja havahtuivat vasta liian myöhään.”
