Yksi merkittävimmistä varhaisista homoaktivisteista on kuollut eilen USAssa 86-vuotiaana. Hän oli perustamassa New Yorkissa Mattachine Societya vuonna 1961. Hän pysyi koko elämänsä poliittisesti aktiivisena.
Kamenyn kiinnostus aktivismiin homo- ja lesbo-oikeuksien alueella littyi hänen omiin kokemuksiinsa. Opiskeltuaan fysiikkaa ja tähtitiedettä hän 1956 pestautui astronomiksi valtion palvelukseen. Jo muutaman kuukauden kuluttua tutkimuskomissio totesi, että hän on homoseksuaali. Kameny sai potkut. Hän taisteli irtisanomisestaan oikeudessa ja hävisi. Hänen tapauksensa oli ensimmäinen, jossa amerikkalainen oikeusistuin joutui selvittelemään homojen ja lesbojen oikeuksia.
Kameny perusti Mattachine Society -järjestön yhdessä Jack Nicholsin kanssa. Vuonna 1963 hän alkoi toimia rikoslain muuttamiseksi. Homokontaktit olivat silloin rangaistavia. Vuonna 1965 hän organsisoi ihmisketjun Valkosen talon eteen. Se oli ensimmäinen homojen ja lesbojen julkinen protesti. Vuonna 1968 hän markkinoi iskulauseen "Gay is good". Mustat olivat käyttäneet sanontaa "Black is beautiful". Vuonna 1971 Kameny ensimmäisenä homokandidaattina oli ehdolla kongressiin. Vuonna 1973 onnistuttiin poistamaan homoseksuaalisuus mielisairauksien listalta. 1970-luvulla Frank Kameny ensimmäisenä homona kutsututtiin Columbian alueen ihmisoikeuskomissioon.
Frank Kameny jätti jälkeensä merkittävän homo- ja lesboliikkeen arkiston. Siinä on vetoomuksia, kirjeitä poliitikoille, kuvia protesteista, rintamerkkejä, flyereitä, oikeuden pöytäkirjoja, yms. Yli 70 000 esinettä ja asiakirjaa. Kameny luovutti ne 2006 kongressin kirjastolle ja Smithsonian's National Museum of American Historylle. Pieni osa esineistä ja dokumenteista oli esillä näyttelyssä toukokuussa 2011.
Vuonna 2009 pyydettiin anteeksi sitä, että Kameny oli erotettu vuonna 1957. Nyt, loka-marraskuussa oli tarkoitus eri tavoin juhlia Mattachine Societyn 50 vuotta sitten tapahtunutta perustamista.
Frank Kameny oli minun ikäisten homoaktivistien tärkeimpiä esikuvia yhdessä Barbara Gittingsin kanssa, joka perusti Daughters of Bilitis -nimisen lesboliikkeen. Tapasin Frank Kamenyn Stonewall 25 -juhlassa New Yorkissa vuonna 1994 ja haastattelin häntä väitöskirjaani varten (1997). Näin kirjoitin väitöskirjassani:
--
"Szaszin, Marcusen, Sartren ja Fanonin ajatukset vaikuttivat 1960-luvun radikaalien liikkeiden taustalla. Sairausleiman kritiikin yhdysvaltalainen uranuurtaja Frank Kameny piti New York Mattachinen vuosikokouksessa 1964 linjapuheen, jossa hän katsoi koko kansalaisoikeusliikkeen tulevaisuuden olevan sen varassa,
hyväksytäänkö homoseksuaalisuus täysiarvoiseksi rakkauden muodoksi vai suostutaanko vielä alistumaan sen leimaamiseen sairaaksi. Kameny kritisoi erityisesti Bieberin tutkimusta huonosta metodologiasta, epäedustavasta otoksesta, virheellisistä johtopäätöksistä ja kehäpäätelmävirheistä.
Kameny päätti puheensa julistukseen, jonka mukaan homoseksuaalisuutta sinänsä ei voida pitää sairautensa, vammana, häiriönä, neuroosina tai minään muuna psyykkisenä ongelmana. Vapautusliikkeen historioitsijan D’Emilion mukaan Kamenyn puhe teki syvällisen vaikutuksen kuulijoihin ja oli historiallinen käännepiste kansalaisoikeusliikkeen omassa ideologiassa. (D’Emilio 1983, 164).
Kamenyn puheen innostamana New York Mattachine Society sai vuonna 1965 pitkän, liikkeen sisällä käydyn taistelun jälkeen hyväksyttyä - vastoin Coryn kantaa - julkilausuman, jonka mukaan homoseksuaalisuus ei ole sairaus. Samana vuonna ilmestyi Judd Marmorin (1965) toimittama Sexual inversion, jossa
esiteltiin Thomas Szaszin ja Evelyn Hookerin sairausleimaan kohdistuvaa kritiikkiä. Tämä oli historiallisesti ratkaiseva käänne homofiililiikkeen sisällä. Suuri osa liikkeen vanhoista jäsenistä erosi Coryn mukana, sillä he eivät uskaltautuneet sisäistämiensä psykiatristen dogmien kiistämiseen. Cory otti oikean nimensä Edward Sagarin ja ryhtyi sosiologina tutkimaan ‘poikkeavuutta’.(D’Emilio 1983, 168). Vielä Troiden (1988) käyttää sosiologisessa analyysissään paljon tilaa Edward Sagarinin teorioiden kritisoimiseen. Cory/Sagarin asettui pitämään homoseksuaalisuutta ‘virheellisenä identiteettinä’, ‘vääränä tietoisuutena’ ja ‘kehityshäiriönä’ (Troiden 1988, 81-85).
Kuusikymmenluvun loppua lähestyttäessä eri puolilla Yhdysvaltoja syntyi homofiilien tiedostamisryhmiä. Ensimmäinen homofiilien sanomalehti The Advocate perustettiin vuonna 1967. Yhä useammat ihmiset alkoivat kyllästyä Mattachinen varovaiseen linjaan ja perustivat avoimempia ja radikaalimpia järjestöjä, kuten Society for Individual Rights (SIR) vuonna 1966. Alettiin vaatia avointa, suoraa toimintaa. Käsitettiin, ettei ennakkoluuloja voiteta yksinomaan informaation jakamisella. Gay liberation-taistelu sai paljon vaikutteita mustien kansalaisoikeusliikkeeltä ja 60-luvun feministisiltä liikkeiltä. (D’Emilio 1983)."
Frank Kameny ja hänen taistelutoverinsa Barbara Gittings ovat olleet minun esikuviani jo Setan varhaisvuosina. Minusta Kamenyn jämäkkä toimintapolitiikka on ollut juuri oikea. Hän on ollut rohkea ja esimerkillinen. Hän on esittänyt tiukkoja korjausvaatimuksia, mutta ei ole jämähtänyt pelkkään valittamiseen tai vihapuheeseen.
Frank Kameny totesi jo 1970-luvun alussa, että "psykiatria on arkkivihollinen", mutta lisäsi samalla että kun olemme esittäneet vastalauseemme psykiatrikunnalle ja he ovat korjanneet käyttäytymisessä, voimme suhtautua heihin kollegoina ja ystävinä.
Samaa menettelytapaa olen noudattanut suhteessa uskontoon ja kirkkoon. Se on ollut toinen hlbti-ihmisten arkkivihollisista. Kirkon harjoittamaa syrjintää vastaan olen protestoinut sekä Setan periaateohjelmassa että kadulla plakaatteja kantaen.
Nyt kun kirkon sisällä ilmenee muutoksen merkkejä, katson että on aika ottaa kasvotusten henkilökohtaista kontaktia kirkon johtoon ja sieltä ottaa ystäviksi ne, jotka siihen ovat valmiita. Minusta ei ole oikea linja demonisoida kaikkea uskontoon ja kirkkoon liittyvää. Vastustan joidenkin uskonnollisten piirien harjoittamaa vihapuhetta sateenkaari-ihmisiä kohtaan. Mutta vastustan myös joidenkin sateenkaarikansan nimissä puhuvien tahojen harjoittamaa vihapuhetta uskontoa kohtaan sinänsä.
Siksi olen itse liittynyt piispa Irja Askolan tukijoukkoihin jo vuosi ennen kuin hänet valittiin piispaksi. Kun luovutin piispa Askolalla painotuoreen kappaleen teosta Saanko olla totta? Helsingin Tuomiokapitulissa, hän halasi minua, sanoi, että kirjan ilmestyminen on "johdatusta", ja antoi minulle luvan kertoa tästä julkisesti.
Näin teinkin Suomen Kuvalehdessä heinäkuussa 2011 olleessa haastattelussani.
