Elin ensimmäisen elinvuoteni Vaasankadulla. En muista siitä mitään, mutta kuitenkin se tuntuu enteelliseltä ja symboliselta, kun ajattelen myöhempää elämääni Kotkassa, Karkkilassa ja jälleen Helsingissä. Olen elänyt liberaalikuplassa, jossa kaiken muotoiset köynnöskasvit ovat aina saaneet rönsyillä läpi seinien. Kun kuulin nelivuotiaana Kotkassa ensimmäisen kerran sanan normaali, äitini ei osannut selittää mitä se tarkoittaa.
Liberaalikuplassa normaali menettää merkityksensä, kun mikään ei ole epänormaalia. Kuplan sisällä elävä ajattelee, että näin on aina ollut ja näin on kaikkialla maan päällä. 2010-luvun Helsingin kantakaupungissa kävellessä unohtuu, että vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä ei ollut yhtään homobaaria, ja seksuaalivähemmistöt piilottelivat pimeän tultua Mäntymäen kallioilla Olympiastadionin varjossa.
Oma reality checkini oli Kansallisteatterin Homo! –näytelmä, jossa luodattiin suurin piirtein koko 1900-luvun homohistoria tähän päivään asti. Ymmärsin, että minun sukupolveni, 1980-luvulla syntyneet, saattavat olla ensimmäinen sukupolvi, jolle seksuaalisen yhdenvertaisuuden käsite on alusta asti ollut itsestään selvä osa todellisuutta. Vanhempamme, isovanhempamme ja isoisovanhempamme ovat eläneet Suomessa, jossa ihmisoikeudet ovat täysimittaisesti toteutuneet vain yhden seksuaalienemmistön keskuudessa. Sitä on vaikea ymmärtää.
Yhtä vaikea on ymmärtää, että seksuaalivähemmistöihin kohdistuva vihamielisyys, antipatia, ennakkoluulot, väärät uskomukset, syrjintä ja jopa demonisointi ovat edelleen arkipäivää monessa perheessä, yhteisössä, kylässä ja kaupungissa. Olisi harhaista ja ennenaikaista lausua, että Suomi olisi tässä suhteessa täysin vapaa maa.
Juhlapuheissa voimme aiheellisesti todeta ottaneemme merkittäviä askelia kohti maata ”jossa voi rakastaa ketä itse haluaa”, niin kuin Homo!:n loppulaulussa ylevästi kysymyksen muodossa laulettiin. Pieniä askelia otetaan joka päivä. Suurempiakin vähintään kuukausittain. Homo!- näytelmän näki puolentoista vuoden aikana yhteensä 50 000 katsojaa. Pekka Haaviston kannattajat ostivat jäähallin loppuun parissa tunnissa. Tavastialle olisi kysynnän perusteella voitu myydä viisi perättäistä Tahdon2013-konserttia.
Epäluuloisuus elääkin rivien, sanojen, kirjainten ja ennen kaikkea korvien välissä. Se on kuonaa joka pitäisi saada kaavittua pois. Tämän haasteen edessä kysytään voimia. Kysytään rohkeutta pelon sijaan, aktiivisuutta passiivisuuden sijaan, jalkautumista poteroitumisen sijaan. Mitä tapahtuu parhaillaan itänaapurissa on sietämätöntä. Se on sanottava kaikille. Mitä tapahtuu yhä liian usein kouluissa, työpaikoilla, busseissa ja ostareilla on yhtä lailla sietämätöntä. Asenteet eivät muutu lakialoitteissa, ne muuttuvat raitiovaunussa.
Liberaalikupla on tietysti kaikin puolin ruma sana. Se kuuluu sanoihin, joita ei toivoisi tulevaisuudessa tarvittavan. Liberaali lakkaa olemasta liberaalia, kun sen agenda, vapautuminen on saanut täyttymyksensä. Kupla lakkaa olemasta kupla, kun se on imaissut sisäänsä koko maailman. Silloin voidaan alkaa puhua ilmakehästä. Ja juuri ilmakehä erottaa kuolleet kivet elävistä.
- Olavi Uusivirta
Olavi Uusivirta nimitettiin homofobian vastaisen työn Hyvän tahdon lähettilääksi kansainvälisenä homofobian vastaisena päivänä toukokuussa 2012. Kansainvälistä homofobian vastaista päivää vietetään vuosittain 17. toukokuuta. Lue lisää osoitteesta www.1705.fi.
