Tiistaisen YLEn Ajankohtaisen kakkosen Homoillan keskustelu oli varsin tunteita herättävä ainakin minulle. Keskustelussa käytiin läpi hyvin, kuten ohjelmaan osallistunut Manne Maalismaakin erinomaisesti sanoi, kaikki ne asiat, miksi meillä Suomessa on homofobiaa ja syrjintää. Keskustelu ei ollut ainoastaan hyvä ja aiheellinen; se oli välttämätön. Tällaista keskustelua tarvitaan lisää, jotta ymmärrettäisiin millaisessa tilanteessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat yhteiskunnassa. Asiat eivät ole niin hyvin, kuin on luultu, mutta tämän kautta asiat voivat muuttua.
Minusta on erityisen huvittavaa, kuinka lähimmäisenrakkauden "puolestapuhujat" latelevat lakeja raamatusta uskontokäsityksensä sokeuttamana kuten ennenkin, tippaakaan kuuntelematta erilaisia näkökulmia samasta asiasta. Setan puheenjohtaja Outi Hannulakin ehti jo YLEn A-tuubin jälkipyykissään kommentoimaan, kuinka turhauttavaa on, että samaa raamattulevyä pyöritetään yhä. Tosiasia kun kuitenkin on se, ettei raamatun tekstejä tulkitsemalla kuka milloin mihinkin suuntaan tule hullua hurskaammaksi nyky-yhteiskunnan perusoikeuksien määrittelyssä; raamattu on vain tänä päivänä yksinkertaisesti väärä lähde siihen.
Raamattuväittelyn sijaan haluaisin tietää kuinka paljon, jos ollenkaan, arvokonservatiivit miettivät puheillaan aiheuttamaansa pahoinvointia niille Suomen nuorille, jotka painiskelevat oman seksuaalisen identiteettinsä hyväksymisen kanssa? Seksuaalinen suuntautuminen ei ole oma valinta tai taipumus, jonka voi ohittaa. Se on keskeinen osa henkilön omaa minuutta ja sen kieltämisestä seuraa vain ongelmia. Omassa tilanteessani aikoinaan homouteni hyväksymiseen meni kokonaisuudessaan noin 4-5 vuotta. Kun lopulta tajusin, ettei asiassa ollut mitään pahaa enkä ollut huonompi ihminen kuin muutkaan, oli kuin tonni betonia olisi vieritetty sydämeltäni. Tuolloin ei edes ollut olemassa sellaista foorumia kuin ranneliike.net.
Mikä minun pahan oloni sai sitten aikaan? Toisin kuin ehkä joillekin, minulle ei jatkuvasti kotona toitotettu, että homous on väärin ja sairasta. Sen sijaan sellaisia viestejä tuli yllin kyllin muualta ympäristöstäni. Tämän aiheuttamaa ahdistusta ei helpottanut se, että minut myös uhattiin hakata homouteni vuoksi mm. armeijassa jo ennen, kun olin edes itselleni tullut ulos kaapista. Satuinpahan nyt vain olemaan nuorena hiljainen ja melko epäurheilullinen poika, joka ei osoittanut kiinnostusta naisiin. Tällaisia tarinoita on varmasti tuhansia ja taas tuhansia joka puolella ja paljon pahemmassa mittakaavassa, kuin minulla.
Faktat ja myötätunto vs. vanhat uskomukset ja ennakkoluulot
Tässä kohtaa keskustelua arvokonservatiivien tulisi nimenomaan miettiä omia argumenttejaan järjellä. Joka vuosi niin tutkimustulokset kuin käytännön kokemuskin osoittavat valtaväestölle homojen olevan täysin samanarvoisia. Homot eivät ole esimerkiksi moraalisesti mitenkään huonompia ihmisiä kuin heterotkaan. Esiin tulevat faktat nakertavat tavallisten ihmisten uskoa arvokonservatiivien mitä hurjimpiin väitteisiin milloin homojen vastuuttomuudesta, sopimattomuudesta lasten kasvatukseen ja pahimmillaan jopa rinnastuksista eläimiin, moniavioisuuteen ja pedofiileihin. Väitteillä kun ei siis ole mitään todellisuuspohjaa. Toisinaan tuntuu vain, että päteviin argumentteihin vastaaminen menee arvokonservatiiveilta tasolle, jossa se kuulostaa jo lähinnä aasin vastahakoiselta hinkunalta.
Samoin kirkon nykyisen virallisen linjan suvaitsemattomuudesta ja lähimmäisenrakkauden viestin unohtamisesta kertoo se, että jo tiistaisen keskusteluohjelman suoran lähetyksen aikana kirkosta eronneiden määrä yli kaksinkertaistui normaalista noin 140 ihmisestä 372 ihmiseen. Keskiviikkona rikottiin jo kaikki ennätykset, kun eronneita tuli yhdelle päivälle 2633. Torstainkin lukema ylsi edelleen hieman yli kahteen tuhanteen. Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen mielestä näillä eronneilla on jo valmiiksi löyhä suhde kirkkoon. Jotkut nettikeskustelijat povasivat, että ihmisiä kismittäisi nimenomaan kirkon ”liberaali” kanta homoja kohtaan. Mikä sitten oli pääasiallinen annettu syy eronneilta? Kirkon suvaitsemattomuus ja samanarvoisuuden puute. Jos yhdenvertaisuuden kannattaminen ja myötätunto erilaisia ihmisiä kohtaan kertoo löyhästä suhteesta kirkkoon, mitä se puolestaan kertoo kirkosta ja sen arvoista?
Homofobiasta eroon vain näkyvyydellä, keskustelulla ja tietoa jakamalla
Homofobia on elävä osa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten elämää. Ajankohtaisen kakkosen homoillan keskustelussa kuullut puheenvuorot olivat vain osa tätä. Homofobia voi ilmetä myös esimerkiksi homojen tai homoiksi kuviteltujen ihmisten kartteluna, syrjintänä ja pahimmillaan väkivaltana heitä kohtaan.
Hyvä esimerkki Suomessa olevan homofobian oireiden pahentumisesta ovat mm. viime kesän tapahtumat. Helsinki Pridessa tapahtuneet kaasuiskut sekä niistä ja sukupuolineutraalin avioliiton aloitteesta seurannut vieläkin käynnissä oleva julkinen keskustelu osoittaa, etteivät seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ole olleet riittävän näkyviä. Arvokonservatiivisemmissa Yhdysvalloissakaan Priden asemaa ei enää kyseenalaisteta tällä tasolla. Ei aleta selittämään, että tällainen Prideparaati on provokaatio ja että homojen pitäisi olla hiljaa. Tällä hetkellä ollaan Suomessa tilanteessa, jossa homoista aletaan vasta toden teolla keskustella, ja nyt jo peli halutaan viheltää poikki liiallisuutena.
Eräs argumentti, jonka olen lukenut ja kuullut useita kertoja on, että Suomessa on paljon vakavampia ongelmia ja homojen kitinä oikeuksista on vähäpätöinen asia. Eivätkö vakavia asioita ole esimerkiksi lasten ja nuorten hyvinvointi sekä yhdenvertaisuus ja samat oikeudet kaikkien Suomen kansalaisten kesken? Jos saamme asenneilmapiiriä muuttamalla ja ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä edistämällä nuorten itsemurhariskin laskemaan, muutamille lastenkodissa oleville lapsille rakastavat vanhemmat ja yhden vähemmistön elämänpituisen ahdistuksen häipymään, eikö se ole vakava ja tärkeä asia?
Julkisuuteen tarvitaan meiltä lisää tietoa ja keskustelua homoudesta, ei vaikenemista ja anteeksipyytelyä. Ainut keino vähentää homoudesta vallalla olevia perverssiyden käsityksiä ja syrjiviä asenteita on tehdä aihe arkipäiväiseksi ja tutuksi. Homofobia on kuitenkin perimmiltään aina tuntemattoman pelkoa.
A2:ssa käyty keskustelu osoitti upeasti, kuinka yhdessä toimiminen ja faktoihin nojaaminen voi olla tehokasta. Ohjelmassa monen eri toiminta-alueen ihmiset tulivat yhteen ja puolustivat yhteistä asiaa tavalla, joka henki todellisesta ryhmävoimasta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen joukossa on nyt viimeistään tärkeintä unohtaa yksittäisten toimijoiden väliset ristiriidat ja puhaltaa kaikissa tulevissa tapahtumissa yhteen hiileen tällaisen yhteishengen rakentamiseksi uudelleen.
Mikko Kivinen
Sateenkaariyhteisöt ry:n puheenjohtaja