Kesä on jo yli puolenvälin – ainakin, jos mittaa kesän pituuden keskikesän juhlasta ja päivän pituudesta. Tämä tarkoittaa jälleen kerran, että 1705 on takanapäin ja seuraavaa pitäisi alkaa kasaamaan. Samalla tavalla on Helsinki Priden laita; tämänvuotinen tapahtumaviikko on saatu kunnialla päätökseen ja on aika alkaa katsella tulevaisuuteen.
Mutta voidakseen katsoa tulevaisuuteen, on peilattava hieman mennyttä. Sillä tehdyistä asioista on syytä oppia tulevaisuutta ajatellen. Joten muistellaanpa hieman tämänvuotista 1705-tapahtumaa.
Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin muutaman tekijän voimin Helsingin keskustassa, Kirjasto 10:ssä. Vaikka tekijöitä oli vähän, saatiin tapahtumasta ja ohjelmasta tänäkin vuonna hatunnoston arvoinen. Kävijöitä oli satunnaisten ohikulkijoitten lisäksi suunnilleen 50 ja onnistuneella lähettiläsvalinnalla saimme aikaiseksi edellisvuosia suurempaa medianäkyvyyttä. Tänä vuonna onnistuimme pääsemään lähestulkoon kaikkien suurimpien suomalaisten lehtien nettiuutisiin. Lisäksi ainakin Satakunnan kansa uutisoi lähettiläsvalintamme seuraavan päivän paperiversiossaan. Ei turhan huono saavutus.
Lisäksi paikkavalintana Kirjasto 10 oli oivallinen – ainakin minun mielestäni. Saimme tapahtumalle puitteet aivan keskeltä Helsinkiä, vieläpä paikasta, joka on kaikelle kansalle avoin tila. Bongasin tapahtuman aikana levyhyllyjen välistä ihmisiä, jotka tuntuivat hypistelevän aina yhtä levyä kerrallaan ja kuuntelevan samalla jotain – aivan kuin levyjen takakansien tekstit eivät olisikaan olleet se pääasia. Kuinka suuri osa tästä koko väkimäärästä oli gay-kansaa ja kuinka suuri osa tavallisia ohikulkijoita – sitä en tiedä.
Lisäksi saimme käyttöömme riittävän äänentoiston ja videotarvikkeet. Meidän ei tarvinnut miettiä erillisen valkokankaan ripustamista ja eri säätimien siirtelyä tai mitään muutakaan sellaista. Kaikki hoidettiin asiantuntevasti ja ystävällisesti Kirjaston puolesta.
Mitä säälittävää tässä sitten on? Sehän vaikuttaa täydelliseltä.
Ranneliike ry:n tavoite, joka mainittiin myös itse tapahtuman yhteydessä, oli saada jaettua 10 000 flyeriä 17.5. ja sitä seuraavien muutaman päivän aikana ”Onko sulla oikeus...?” -kampanjan saattamiseksi ihmisten tietoon. Koska 10 000 flyeriä on aika suuri määrä, päätimme pyytää ihmisiä apuun tämän toteuttamiseksi. Pyysimme vapaaehtoisia ilmestymään paikalle tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan ranneliike.netin kautta. Lisäksi ilmoitimme asiasta facebook.comin ”Do You have right to...?” -causes ryhmämme kautta. Ranneliike.netissä kävijöitä on useita tuhansia viikossa ja facebook.comin ryhmässämmekin on viimeisimmän tarkistuksen mukaan 79 jäsentä.
Paikalle ei saapunut ketään.
Ehkä olen naivisti aina ajatellut, että meistä jokaisesta löytyy pieni hippu halua tehdä yhteisen hyvän eteen jotakin, edes jotain pientä. Seistyäni 45 minuuttia viileässä lauantaiaamuisessa säässä Postitalon nurkalla ja odotettuani edes kahta vapaaehtoista saapuvaksi totesin olleeni väärässä asian suhteen.
Onko minun viimein uskottava, että suomalaisessa kulttuurissa elää liian vahvana usko siihen, että ”kyllä sinne JOKU MUU menee – minun ei tarvitse”?
Toimitettuamme maakuntiin osan, jätettyämme Kirjasto 10:n ja muutamaan muuhun helsinkiläiseen paikkaan nipulliset flyereitämme, sekä jaettuamme Helsinki Priden puistojuhlassa osan ei ranneliikkeellä taida enää olla jaettavana kuin 8500 flyeriä – flyeriä, joilla omalta pieneltä osaltaan kampanjoidaan homofobiaa vastaan. Voitte varmasti uskoa, että tekijöidenkin puolelta tämä työ tuntuu tällä hetkellä turhauttavalta. Asiat kyllä saadaan pienelläkin porukalla hoidettua, mutta vanha sananlasku ”kissa kiitoksella elää” ei ole aikansa elänyt; moni on valmis sanomaan – varmasti hyvää tarkoittaen – ”tosi hyvä, että te teette tällaista”, mutta meidän voimavaramme eivät tällaiseen toimintaan yksistään riitä.
Pahinta minusta on, että myös Helsinki Pride paini taas tänäkin vuonna vapaaehtoisuuden puutteen kanssa. Priden taustaorganisaatio on suurempi, joten ongelma ei ole aivan niin kouriintuntuva kuin ranneliikkeen kaltaisella pienellä yhdistyksellä. Mutta tänäkin vuonna ongelmaa esiintyi ja tämä aiheuttaa lisäpaineita niillä aktiivisille vapaaehtoisille, joiden mielestä on tärkeää olla tekemässä tapahtumaa – tapahtumaa, joka tuo iloa alati kasvavalle joukolle ihmisiä. Mitä käy tapahtumalle siinä vaiheessa, kun nämä vapaaehtoiset jättäytyvät pois?
Pride-viikko on niin iso kokonaisuus, että siellä ei ilman vapaaehtoisia pärjätä.
Mutta se, mikä minusta oikeasti on säälittävää, on eri medioiden toiminta.
On todella upeaa saada maininta lehtien nettiuutisversioihin kansainvälisestä homofobian vastaisesta päivästä. Asian arvoa kuitenkin alentaa se, ettei tämä uutisointi tavoita ihmisiä läheskään samalla tavalla kuin painettu sana tai iltauutisissa maininta asiasta.
Lisäksi, kun katselee vaikka HS:n nettiuutisia, tulee väistämättä mieleen, onko meidänkin uutistamme käytetty täyteuutisena – kuten ”uutista” peuran uimisesta turkulaiseen sadevesiviemäriputkeen.
Ranneliike ry:llä oli tänäkin vuonna kasassa hieno tapahtuma; edellisen ja tämän vuoden hyvän tahdon lähettiläät molemmat ovat olleet mediassa paljon esillä ja tämän lisäksi puhujia oli monelta eri elämän osa-alueilta. Silti jotain puuttui – ilmeisesti mediaseksikkyys. Paikalle ei saapunut, jälleen kerran, yhtään ainoaa valtamedian edustajaa seuraamaan tapahtumaa.
Suomessa varmasti järjestetään 1001 tapahtumaa joka vuosi, joista jokainen on tekijöidensä mielestä se tärkein. Onko ranneliikkeenkin tapahtuma juuri tällainen, joka meidän mielestämme on tärkeä, mutta yhteiskunta ja sen eri osaset eivät koe sitä läheskään samalla tavalla? Tämän takia emme saa ulkopuolisilta apua tapahtuman järjestämisessä? Tämän takia emme saa paikalle edes yhtä ainoaa valtamedian edustajaa?
Vai onko kyseessä jokin muu syy, miksei tapahtumaamme noteerata mediassa?
YLE:n uutistoimituksesta on jokunen vuosi sitten sanottu, että esimerkiksi Helsinki Pridea ei uutisoida sen takia, koska se on toistuva tapahtuma. Tänä vuonna asia tuntui olevan toisin, Prideviikon ajalta YLE:n uutisointiin mahtui monta uutista Helsingin Pridestä. Onko niin, että aikaisemmin esimerkiksi YLE ei ole halunnut nostaa erikseen esille GLBT-kentän asioita ja onko ne yleisesti ottaen koettu niin arvottomiksi, ettei niitä kannata uutisoida? Tämä on asia, mistä muun muassa taiteilija Saijonmaa oli pari vuotta sitten pöyristynyt. Ja samalla tämä sopisi asenteeseen, mistä Jone Nikula puheessaan 1705-tapahtumassa mainitsi.
Positiivisena seikkana voidaan sanoa, että meidät huomioitiin melkein kaikissa suurimmissa suomalaisissa nettiuutismedioissa. Ainoana poikkeuksena taisi olla HBL, josta en ainakaan minä onnistunut löytämään uutista A. Stubbin nimityksestä.
Mutta onko tällä nettiuutisoinnilla suurta painoarvoa?
Työtä nettiuutisointiin pääsy vaatii sitä haluavilta aivan saman verran, kuin painettuunkin lehteen. Tiedote pitää kirjoittaa, muokata ja viimeistellä aivan samalla tavalla. Se pitää myös samalla tavalla lähettää jokaiseen mahdolliseen paikkaan ja miettiä sen lähettämiselle paras mahdollinen ajankohta, ettei se päädy suoraan sähköpostilaatikon roskakoriosastolle.
Työtä toimituksen puolesta asian nettiin esille laittaminen vaatii paljon vähemmän, kuin perinteisen lehtijutun tekeminen. Yleensä lehtijuttua varten paikalle pitäisi saada vähintään yksi henkilö keräämään tunnelmia sanoin ja kuvin, kun taas nettiin uutisen saaminen vaatii lähinnä oikoluvun ja copy-paste –toiminnon käyttämisen.
Mutta jos paikalle vaivauduttaisiin yhden tai kahden henkilön voimin, nousisiko tapahtuman arvo?
On mahtavaa, että Vihreän liiton suorittama Mannerheimin patsaan kukitus homofobian vastaisena päivänä saavutti uutisointiin vaadittavan tason – mutta meistä jokainen voi hetken miettiä, olisiko tempaus saavuttanut sitä tasoa, jos se ei olisi tapahtunut puoluekokouksen yhteydessä?
Ihan kohtuuden nimissä on kuitenkin annettava hieman myös kiitosta. Mtv3 uutiset ainakin iltaseitsemältä mainitsivat lähettiläämme nimityksen uutisten alapalkissa. Uskoisin, että tämäkin maininta on tuonut muutaman ihmisen lisää tutkimaan asiaa tarkemmin.