Määrittääkö Tom of Finland jo liikaa homokuvaa?

  • Näkökulma
  • Näkökulma
  • Sami Mollgren
  • 98
Suomen Posti julkaisi Tom of Finland -postimerkkejä syyskuussa 2014.

Elokuvan, lakanoiden, postimerkkien ja muiden tuotteiden myötä Tom of Finland on Suomessa saanut ennennäkemätöntä julkisuutta. Samalla Tom of Finlandia on nostettu jalustalle edustamaan homomiehiä, seksuaalivähemmistöjä ja jopa laajemminkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.

Touko Laaksosen - Tom of Finlandin - ansiot taiteilijana ovat eittämättömät. Jo aikanaan hänen stereotyyppisessä maskuliinisuudessaan karikatyyrimäiset piirroksensa miehistä löysivät yleisönsä, ja noilla kuvilla on ollut vaikutuksensa myös kansainväliseen pop-kulttuuriin. Sittemmin Touko Laaksosen tekemän taiteen on löytänyt laajempikin yleisö. Touko Laaksosen taiteesta on muutamana viime vuonna tuotteistuksen myötä tullut yleisesti hyväksytty mahdollisuus kurkistaa aiemmin tabun asemassa olleeseen miesten välisen vahvan seksuaalisuuden värittämään maailmaan.

Touko Laaksosen tunteneet ovat kuvanneet häntä mukavaksi ihmiseksi. Eikä voi unohtaa Laaksosen panosta Suomen vapauden puolesta Toisessa maailmansodassa. Ja toki Tom of Finland seksuaalisuuden nautinnollisuutta kuvaavilla töillään vapautti ainakin niistä virikkeitä saaneita. Viime vuosina Tom of Finland -kuvaston näkyvä esilläolo on ollut herättämässä julkista keskustelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Olisi kuitenkin perusteltua muistaa, että Tom of Finland -kuvasto ei edusta koko hlbti-vähemmistöä, eikä yleisesti edes miespuolisia homo- tai biseksuaaleja. Tom of Finland -kuvasto edustaa yhtä alakulttuuria, ei enempää.

Moninaisuus näkyvillä olevan kuvaston varjossa

Kun homoseksuaalisuuden moninaisuus jää tietynlaisen kuvaston varjoon, heikentää se monien nuorten ja vanhempienkin miespuolisten seksuaalivähemmistöön kuuluvien mahdollisuuksia ymmärtää omaa seksuaalista suuntautuneisuuttaan. Minän reviirille tunkeutuu stereotyypioita siitä, millaista "oikean" homoseksuaalisuuden tulee ulkoisesti olla - ja se samalla vie tilaa nähdä omaa tietä.

Esimerkiksi Tom of Finland -kuvasto pohjautuu yhteen pääasiassa homo- ja bimiesten seksuaalisiin mieltymyksiin perustuviin alakuttuureista - tai toisaalta on ollut synnyttämässä sitä. Tuollaiset alakulttuurit toki parhaimmillaan voivat luoda yhteisöllisyyttä, mutta samalla ne voivat synnyttää yksilölle joustamattoman muotin "oikealle" tavalle toteuttaa itseään.

Itsensä jo löytäneelle ja alakulttuurin piiriin hakeutuneelle tästä tuskin on ongelmaa, mutta itseään vielä etsivän kohdalla asia voi olla toisin.

Monet homoseksuaalisuuteen ja miesten väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä stereotypioista ja ennakkokäsityksistä ovat pornoteollisuuden aikaansaannosta. Mukaan on limittynyt tarinoita esimerkiksi marginaaliin työnnettyjen mutta seksuaalisesti aktiivisten homomiesten seuranetsintäkulttuurin erityispiirteistä. Homoseksuaalisuus marginalisoituna ilmiönä on vuosikymmenet kuplinut yleisön näkyville lähinnä tällaisen kautta, äärimmäisen seksikeskeisenä.

Monipuolinen kuvasto tarjoaa useammille samastumismahdollisuuden

Ei, Tom of Finland -kuvastoa ja sen seksuaalisuutta ei pidä peittää siveyden läpinäkymättömällä verholla. Siitä ei ole kysymys.

Sen sijaan on aktiivisemmin pidettävä huolta esillä olevan homokuvan monipuolisuudesta. Samalla tavoin toki laajemminkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla, vaikka tässä tekstissä asia onkin esillä miesten ja homoseksuaalisuuden kautta.

On hyvä, että esimerkiksi hlbti-järjestöjen kuvallisessa viestinnässä esillä on kaikenlaisia ihmisiä. Erilaisten maskuliinisuuden tunnusmerkkejä korostavien alakulttuurien edustajien lisäksi todelliseen homokuvaan kuuluu laidasta laitaan oleva kirjo erilaisia ihmisiä - pikkurilli sojollaan lilaa luomeen pistävä feminiinisyyden stereotypiaan uppava kundikin. Ja totta kai pitää olla kuvia pride-kulkueista.

Moninaisuuden esilläolosta huolehtimisen tuloksena helposti unohtuu, että seksuaaliselta suuntautuneisuudeltaan homoseksuaalisten yksilöiden joukkoon mahtuu myös alakulttuureita ja pride-värikkyyttä vierastava, tyyleistä ja trendeistä piittaamaton jantteri. Tämä kenties näkymättömiin jäävä kaveri tarvitsee yhtäläisesti paikkansa ja samalla samastumiskohteensa tarjolla olevassa kuvassa moninaisuudesta - vaikka tällainen hahmo kaiken räväkkyyden tai värikkyyden keskellä ehkä tylsältä näyttäisikin.

Homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden erona nimittäin on yksi ainoa asia: siinä missä hetero kiinnostuu romanttisesti ja eroottisesti eri sukupuolta olevasta henkilöstä, kiinnostuu homo samaa sukupuolta olevasta henkilöstä.

Keskustelu: SKAM-televisosarja; käsittelyssä esim. hahmojen uskottavuus homoina
Keskustelu: Median antama homokuva? (vuodelta 2005)

98 kommenttia

Touko Laakosen kuvasto loi samaistumiskohteita ja nousi siitä emansipaatiota, joka nousi Stonewall:n jälkeisistä liikehdinnästä. Feminismi ja homoseksuaalisuuden "normalisoiminen" queer-henkisestä liikennihdästä alkoi pian mellakoiden jälkeen. Ylikorostettu homomaskuliinisuus halveksi edellisten sukupolvien sterotyyppisesti naisellisia piirteitä omaksuneita homomiehiä - tästä myös Laaksonen puhui haastattelussaan miten vieraaksi hän tunsi olonsa homopiireissä (toisaalta kuvissa esiintyy melko camp-henkinen pianisti..). 1970-luvun uusi homo korvasi muotikuteet tavalliseen vaatetukseen (Holliander:Dancer In The Dark), karhu"kulttuurin" juuret löytynevät täältä, osa meni vielä pidemmälle nahka fetissikulttuuriin. Tämä kahtiajako ja vastakkainasettelu näkyy vieläkin homokulttuurissa.

Trendeistä ja tyyleisestä piittaamattoma "jantterin" onglema usein on, että hän kokee vahvasti että julkisuuden homokuva ei milläin tavalla vastaa/kosketa häntä itseään, ja samalla ei halua millään lailla tuoda itseään esille. Hän on eräänlainen adidakseen pukeutunut Aina Inkeri Ankeisen normicore straight-acting homoversio, jolle mikään uusi ei kelpaa ja vanha on paina parempaa.

Kiitos SMO termin "jantteri" lanseeramisesta, varsin kuvaava ja hupaisa. "Jäbä" onkin jantteriseksuaali.
Teini-ikäisen minun ajatuksia 1980-luvun loppupuolelta: homot olivat joko koppalakkipäisiä nahkavaatteisiin pukeutuvia tai vaihtoehtoisesti lespaten ja "määkien" puhuvia meikkiä käyttäviä. Molemmat etsivät seksiseikkailua seksiseikkailun perään puistoissa ja homobaareissa. Aids-kohu oli lisäksi jättänyt jälkensä mielikuviin.

En voinut samastua mihinkään edelliseen.

Vasta 1990-luvun mittaan, parikymppiseksi tulon jälkeen, aloin hiljalleen ymmärtää oikean kuvan olevan monipuolisempi. Homobaarien osalta tosin vasta paljon myöhemmin.

Kun minut sitten lopulta "raahattiin" homobaariin (Annankadun DTM), niin tajusin nopeasti olevani ensimmäistä kertaa paikassa, jossa minun maailmani oli lähtökohta, normaalia. Siitä oikeastaan alkoi vapaus ja saatoin alkaa olla sinut itseni kanssa. Vapautumiseen liittyen, kuriositeettina voisi ehkä mainita lyhyen yritykseni olla "homompi" kuin olenkaan: hiusten värjäystä, omaa makua "tyylikkäämpiä" vaatteita, "homomaneereilla" leikittelyä ja vastaavaa. Mutta sellainen ei enää estänyt elämästä. Palapelin hukassa olevat palat olivat löytyneet ja ne hiljalleen löysivät paikalleenkin.

Sittemmin olen "ankeutunut" ja palannut monessa suhteessa "omaksi itsekseni": siedän jonkinlaista näkyvillä oloa ja priden värikkyyttä lähinnä siksi, koska ymmärrän, että se kuuluu keinoihin muuttaa maailmaa hlbti-ihmisille ja samalla muillekin paremmaksi paikaksi.