Tämän aamun Tageszeitungissa oikeustieteilijä Monika Frommel (59) sanoo suunsa puhtaaksi homomuistomerkkiriidasta. Se että lesbonaiset unohdettiin natsiaikana oli varmaan loukkaavaa, mutta ei se ollut tragedia eikä mitään vainoamista. Miehiä vainottiin, ja muistomerkki kuuluu miehille.
Homomuistomerkki Berliiniin (juttukommentit)
Kaikki suuret saksalaiset lehdet ovat viime päivinä osallistuneet keskusteluun Berliinin homomuistomerkistä. Keskustelun käynnisti Emma-naisliikkeen lehti. Lehti keräsi myös allekirjoituksia vastalauseeseensa.
Monomuistomerkin suunnittelukikpailun voitti keväällä tanskalais-norjalainen taiteilijaparivaljakko Elmgreen & Dragset. Ja toissa iltana oli Kreuzbergissa keskustelutilaisuus, johon osallistui yli 70 asiasta kiinnostunutta.
Nyt mietitään sitä, pitäisikö muistomerkissä olla kaksi kurkistusaukkoa: toisesta näkyy suuteleva miespari, tosiesta naispari. Kaikki ovat perusasiasta ythä mietlä: keskitysleireissä vainottuja olivat nimenomaan miehet ja siellä he kuuluivat leirien alimpaan kastiin. Mutta jos muistomerkillä halutaan yleisesti korostaa sekusaalivähemmistyöjen torjuntaa ja syrjintää, silloin muistomerkkiin voisi liittää naisfiguurit.
Muistomerkki on saanut valtavasti julkisuutta jo ennen kuin ainoatakaan kivenlohkaretta on alettu hioa.
Monomuistomerkin suunnittelukikpailun voitti keväällä tanskalais-norjalainen taiteilijaparivaljakko Elmgreen & Dragset. Ja toissa iltana oli Kreuzbergissa keskustelutilaisuus, johon osallistui yli 70 asiasta kiinnostunutta.
Nyt mietitään sitä, pitäisikö muistomerkissä olla kaksi kurkistusaukkoa: toisesta näkyy suuteleva miespari, tosiesta naispari. Kaikki ovat perusasiasta ythä mietlä: keskitysleireissä vainottuja olivat nimenomaan miehet ja siellä he kuuluivat leirien alimpaan kastiin. Mutta jos muistomerkillä halutaan yleisesti korostaa sekusaalivähemmistyöjen torjuntaa ja syrjintää, silloin muistomerkkiin voisi liittää naisfiguurit.
Muistomerkki on saanut valtavasti julkisuutta jo ennen kuin ainoatakaan kivenlohkaretta on alettu hioa.
- 3 / 29
- smo
- 30.8.2006 11:17
Minusta saksalaiset naisjärjestöt nyt kovasti hämmentävät kahta eri asiaa - ja se ei välttämättä ainakaan hyödytä ketään, vaan vie kristallinkirkasta viestiä hakoteille.
Kun muistomerkin sanoma on muistaa keskitysleireillä surmattuja homomiehiä, niin miksi ihmeessä siihen pitää yrittää liittää muita viestejä epämääräistämään?
Lesbot voisivat tehdä ihan oman muistomerkin, jonka pääsanoma on mainittu kuoliaaksi vaikeneminen. Se voisi tulla vaikka ihan siihen homojen muistomerkin viereen.
Keskitysleirit olivat seksuaalivähemmistöjen ja vainon suhteen erityisesti miesten tragedia.
Kun muistomerkin sanoma on muistaa keskitysleireillä surmattuja homomiehiä, niin miksi ihmeessä siihen pitää yrittää liittää muita viestejä epämääräistämään?
Lesbot voisivat tehdä ihan oman muistomerkin, jonka pääsanoma on mainittu kuoliaaksi vaikeneminen. Se voisi tulla vaikka ihan siihen homojen muistomerkin viereen.
Keskitysleirit olivat seksuaalivähemmistöjen ja vainon suhteen erityisesti miesten tragedia.
Aivan uskomatonta..
Olen tasa-arvon kannattaja, mutta mielestäni tässä ei todellakaan ole kyse sukupuolten välisestä tasa-arvosta (tai sen puutteesta). Olen aina ollut hieman ymmälläni tämäntyyppisestä "kateudesta". Ovatko naiset tosiaan sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla vainottu kuin vaiettu?? Ne kymmenet tuhannet homomiehet, jotka kuolivat tuhoamisleireillä, olisivat varmasti ilomielin vaihtaneet paikkoja lesbosiskojensa kanssa.
Pitääkö tosiaan tästä asiasta väkisin vääntää sukupuolten välinen tasa-arvokysymys? Tekisikö se naiset onnellisemmiksi jos lesbotkin olisivat päässeet kaasukammioihin ja polttouuneihin, ja jos heillekin olisi nyt sitten tarjolla ihan ikioma muistomerkki? Onko tuhoamisleireillä kuolleitten homomiesten muistaminen tosiaan naisten sortamista??
En ymmärrä, en alkuunkaan..
Olen tasa-arvon kannattaja, mutta mielestäni tässä ei todellakaan ole kyse sukupuolten välisestä tasa-arvosta (tai sen puutteesta). Olen aina ollut hieman ymmälläni tämäntyyppisestä "kateudesta". Ovatko naiset tosiaan sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla vainottu kuin vaiettu?? Ne kymmenet tuhannet homomiehet, jotka kuolivat tuhoamisleireillä, olisivat varmasti ilomielin vaihtaneet paikkoja lesbosiskojensa kanssa.
Pitääkö tosiaan tästä asiasta väkisin vääntää sukupuolten välinen tasa-arvokysymys? Tekisikö se naiset onnellisemmiksi jos lesbotkin olisivat päässeet kaasukammioihin ja polttouuneihin, ja jos heillekin olisi nyt sitten tarjolla ihan ikioma muistomerkki? Onko tuhoamisleireillä kuolleitten homomiesten muistaminen tosiaan naisten sortamista??
En ymmärrä, en alkuunkaan..
Koska asia herätti kiinnostusta, kaivoin Emma-lehden alkuperäisen jutun esiin. Tästä riita alkoi viikko sitten:
Taas naiset unohdettiin!
Homomuistomerkin suunnitelmaa täytyy täydentää lesbouhreilla. Siitä kaikki ovat yksimielisiä. Mutta miten näin pääsi käymään?
Berliini, Friedrichshain 1940, maaliskuussa. Hildegard Wiederhöftin ja Helene Treiken ovella on Gestapo. Joku oli kertonut porttivahdille naisten ”epäluonnollisesta” suhteesta. Mutta Gestapo ei pysty heitä pidättämään, koska laissa se ei ole kiellettyä. Mutta Gestapo pakottaa heidät eroamaan. Heidät merkitään kortistoon ja ”miehinen” osapuoli Helene Treike joutuu erityisen valvonnan alaiseksi, jotta tarvittaessa voidaan puuttua asioiden kulkuun.
Tiergarteniin on tulossa ensi vuoden CSD-juhlan aikaan uusi monumentti, juutalaismonumenttia vastapäätä. Se on 3,60 x 4,50 metrin kokoinen kuutiomainen lohkare, jossa on kurkistusaukko. Kurkistusaukosta näkyy kahden suutelevan miehen hahmo. Tällaisen monumentin hyväksyi jury, jossa oli 7 miestä ja kaksi naista. Kun ensimmäiset vastalauseet kesällä tulivat, taiteilijapari, joka on avoimesti homopari, sanoi, että myös lesbot voivat löytää itsensä tästä muistomerkistä. Myöskään lesbo-homojärjestö LSVD, jonka aloitteesta muistomerkki tehdään, ei näe siinä mitään naisia syrjivää.
Mutta vähitellen alkaa itää tyytymättömyys. Vainottujen homojen muistomerkki, joka ei muistaisi lainkaan naisia, olisi paitsi poliittinen skandaali, myös parlamentin järjestämän kilpailukutsun vastainen. Kilpailukutsussa nimenomaan mainitaan, että muistomerkin tulee muistaa sekä homot että lesbot.
Pormestari Wowereit, avoin homopormestari, vastasi Emma-lehdelle, että pitäisi tehdä kaikki mahdollinen, etteivät naiset koe itseään syrjäytetyiksi. Muistomerkin pitäisi olla pysyvä muistomerkki homojen ja lesbojen syrjintää ja suvaitsemattomuutta vastaan.
Ja naisasioiden senaattori Harald Wolf vasemmistolaisesta PDS-puolueesta sanoo, että muistomerkin tulee samalla tavalla kunnioittaa sekä miehiä että naisia.
Parlamentin kulttuurivaliokunnan puheenjohtaja Monika Griefahn (sosdem) sanoo, että tämä on sopimatonta. Muistomerkkiä voisi täydentää suutelevalla naisparilla. Samoilla linjoilla on kaupunkisuunnittelusta vastava senaattori. Myös vihreät ärisivät: Naiset on unohdettu, sanoi vihreiden puheenjohtaja Renate Künast, ja lupasi toimia niin, että muistomerkkiä täydennetään..
Vähemmän energisesti vastaili vihreiden Volker Beck, homokansanedustaja. Kun lehti kyseli, niin hän vastasi, että pitäisi ehkä muokata suunnitelmaa. Naisten ja miesten kokemukset ovat olleet erilaisia, mutta yhteistä niissä on syrjintä, ja sitä vastaan on asetuttava.
Sen sijaan lesbo-homojärjestön LSVDn hallituksen jäsen ja juryn jäsen toppuutteli: homojen ja lesbojen kohtelu oli hyvin erilaista natsiaikana. Mutta muistomerkin on oltava sellainen, ettei se sulje ketään pois. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa, kuullaan ehkä 28. elokuuta keskustelutilaisuudessa, jonka LSVD järjestää. Siellä kuullaan myös LSVD:n hallituksen jäsenen Sabine Gillessenin kanta. Hän kehui suunnitelmaa sanalla: pfiffig (fiksu), mutta näyttää vai miehiä. Naiset ovat jälleen näkymättömiä.
LSVD-järjestöä ja monumentin suunnittelijoita on muistutettu siitä, että myös naiset kärsivät natsiaikana. Pykälässä 175 puhuttiin vain miesten seksisuhteista, ja 50000 homoa vietiin keskitysleireihin, kastroitiin tai murhattiin, mutta myös naisia vietiin leireihin. Heillä ei ollut vaaleanpunaista kolmiota vaan musta kolmio: assosiaaliset. Ravensbrückin naiskeskitysleirin asiakirjoista käy ilmi, että siellä osa naisista merkittiin tunnuksella: lesbo. Lesbojentutkija kertoo, että lesbojen kohtaamispaikat suljettiin tai niitä vartioitiin, kirjat ja lehdet pantiin julkaisukieltoon ja monet lesbot menivät ”peiteavioliittoon” tai hävisivät näkyvistä.
Myös Hella von Sinnen on katkera monomonumenttisuunitelmasta. Parempi että meitä vaikka panetellaan, mutta vaikeneminen on pahin asia. Myös Maren Kroymann pitää pahana, että naiset jälleen työnnetään näkymättömyyteen. Lesbojen identiteetin poispyyhkäiseminen, mitä natsit viekkasti ja pysyvästi tekivät, tulee uudelleen esiin tässä muistomerkissä.
Allekirjoitusaktio:
Protestoin sitä vastaan, että suunniteltu homomuistomerkki berliinissä tulee esittämään vain miehiä ja vaadin, että myös naiset näkyvät sopivalla tavalla.
(alla osoitteet, mihin protesti lähetetään).
http://www.emma.de/homo_denkmal.html
Taas naiset unohdettiin!
Homomuistomerkin suunnitelmaa täytyy täydentää lesbouhreilla. Siitä kaikki ovat yksimielisiä. Mutta miten näin pääsi käymään?
Berliini, Friedrichshain 1940, maaliskuussa. Hildegard Wiederhöftin ja Helene Treiken ovella on Gestapo. Joku oli kertonut porttivahdille naisten ”epäluonnollisesta” suhteesta. Mutta Gestapo ei pysty heitä pidättämään, koska laissa se ei ole kiellettyä. Mutta Gestapo pakottaa heidät eroamaan. Heidät merkitään kortistoon ja ”miehinen” osapuoli Helene Treike joutuu erityisen valvonnan alaiseksi, jotta tarvittaessa voidaan puuttua asioiden kulkuun.
Tiergarteniin on tulossa ensi vuoden CSD-juhlan aikaan uusi monumentti, juutalaismonumenttia vastapäätä. Se on 3,60 x 4,50 metrin kokoinen kuutiomainen lohkare, jossa on kurkistusaukko. Kurkistusaukosta näkyy kahden suutelevan miehen hahmo. Tällaisen monumentin hyväksyi jury, jossa oli 7 miestä ja kaksi naista. Kun ensimmäiset vastalauseet kesällä tulivat, taiteilijapari, joka on avoimesti homopari, sanoi, että myös lesbot voivat löytää itsensä tästä muistomerkistä. Myöskään lesbo-homojärjestö LSVD, jonka aloitteesta muistomerkki tehdään, ei näe siinä mitään naisia syrjivää.
Mutta vähitellen alkaa itää tyytymättömyys. Vainottujen homojen muistomerkki, joka ei muistaisi lainkaan naisia, olisi paitsi poliittinen skandaali, myös parlamentin järjestämän kilpailukutsun vastainen. Kilpailukutsussa nimenomaan mainitaan, että muistomerkin tulee muistaa sekä homot että lesbot.
Pormestari Wowereit, avoin homopormestari, vastasi Emma-lehdelle, että pitäisi tehdä kaikki mahdollinen, etteivät naiset koe itseään syrjäytetyiksi. Muistomerkin pitäisi olla pysyvä muistomerkki homojen ja lesbojen syrjintää ja suvaitsemattomuutta vastaan.
Ja naisasioiden senaattori Harald Wolf vasemmistolaisesta PDS-puolueesta sanoo, että muistomerkin tulee samalla tavalla kunnioittaa sekä miehiä että naisia.
Parlamentin kulttuurivaliokunnan puheenjohtaja Monika Griefahn (sosdem) sanoo, että tämä on sopimatonta. Muistomerkkiä voisi täydentää suutelevalla naisparilla. Samoilla linjoilla on kaupunkisuunnittelusta vastava senaattori. Myös vihreät ärisivät: Naiset on unohdettu, sanoi vihreiden puheenjohtaja Renate Künast, ja lupasi toimia niin, että muistomerkkiä täydennetään..
Vähemmän energisesti vastaili vihreiden Volker Beck, homokansanedustaja. Kun lehti kyseli, niin hän vastasi, että pitäisi ehkä muokata suunnitelmaa. Naisten ja miesten kokemukset ovat olleet erilaisia, mutta yhteistä niissä on syrjintä, ja sitä vastaan on asetuttava.
Sen sijaan lesbo-homojärjestön LSVDn hallituksen jäsen ja juryn jäsen toppuutteli: homojen ja lesbojen kohtelu oli hyvin erilaista natsiaikana. Mutta muistomerkin on oltava sellainen, ettei se sulje ketään pois. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa, kuullaan ehkä 28. elokuuta keskustelutilaisuudessa, jonka LSVD järjestää. Siellä kuullaan myös LSVD:n hallituksen jäsenen Sabine Gillessenin kanta. Hän kehui suunnitelmaa sanalla: pfiffig (fiksu), mutta näyttää vai miehiä. Naiset ovat jälleen näkymättömiä.
LSVD-järjestöä ja monumentin suunnittelijoita on muistutettu siitä, että myös naiset kärsivät natsiaikana. Pykälässä 175 puhuttiin vain miesten seksisuhteista, ja 50000 homoa vietiin keskitysleireihin, kastroitiin tai murhattiin, mutta myös naisia vietiin leireihin. Heillä ei ollut vaaleanpunaista kolmiota vaan musta kolmio: assosiaaliset. Ravensbrückin naiskeskitysleirin asiakirjoista käy ilmi, että siellä osa naisista merkittiin tunnuksella: lesbo. Lesbojentutkija kertoo, että lesbojen kohtaamispaikat suljettiin tai niitä vartioitiin, kirjat ja lehdet pantiin julkaisukieltoon ja monet lesbot menivät ”peiteavioliittoon” tai hävisivät näkyvistä.
Myös Hella von Sinnen on katkera monomonumenttisuunitelmasta. Parempi että meitä vaikka panetellaan, mutta vaikeneminen on pahin asia. Myös Maren Kroymann pitää pahana, että naiset jälleen työnnetään näkymättömyyteen. Lesbojen identiteetin poispyyhkäiseminen, mitä natsit viekkasti ja pysyvästi tekivät, tulee uudelleen esiin tässä muistomerkissä.
Allekirjoitusaktio:
Protestoin sitä vastaan, että suunniteltu homomuistomerkki berliinissä tulee esittämään vain miehiä ja vaadin, että myös naiset näkyvät sopivalla tavalla.
(alla osoitteet, mihin protesti lähetetään).
http://www.emma.de/homo_denkmal.html
Vaeltaja2005, kuka on tuo viestissäsi mainittu "lesbojentutkija"? Claudia Schoppmann ehkä?
G
G
Kyllä, historioitsija Claudia Schoppmann. Tuli referoitua vähän huolimattomasti, anteeksi.
Otsikkoa liippaa aika läheltä Scott Lively "Homosexuality and the Nazi Party" -artikkeli netissä.
http://www.leaderu.com/jhs/lively.html
http://www.leaderu.com/jhs/lively.html
Aihe on sinänsä milenkiintoinen, mutta jos edes pikaisesti lukaisee ko artikkelia ja myös muita tekstejä, jotka löytyvät osoitteesta http://www.leaderu.com/jhs/ niin herää pieniä epäilyksiä. Mikä on edes Leadership U? Ilmeiseti kyseessä on uskonnollinen virtuaalinen hörhö "yliopisto".
http://www.newswithviews.com/conspiracy/conspiracy6.htm
Ja viimeistään tuon artikkelin myötä herää epäilyksiä Scott Livelyn kirjoituksista...? Sääli sinänsä kun "Pink Swastika" -kirjoituksessa oli ihan kiinnostavia näkökulmia mutta ilmeisesti kirjoittajan tarkoitus oli rinnastaa natsit ja homoseksuaalisuus.
Vaikka kirjoittajan homovastaisuus ei välttämättä vääristä historiallisia tosiseikkoja mutta kyseenalaistaa niiden tarkoituksen tässä yhteydessä.
Ja viimeistään tuon artikkelin myötä herää epäilyksiä Scott Livelyn kirjoituksista...? Sääli sinänsä kun "Pink Swastika" -kirjoituksessa oli ihan kiinnostavia näkökulmia mutta ilmeisesti kirjoittajan tarkoitus oli rinnastaa natsit ja homoseksuaalisuus.
Vaikka kirjoittajan homovastaisuus ei välttämättä vääristä historiallisia tosiseikkoja mutta kyseenalaistaa niiden tarkoituksen tässä yhteydessä.
Poliittinen naislehti EMMA käynnisti kesällä Saksassa keskustelun homomuistomerkistä. EMMAn mukaan Berliiniin suunniteltu muistomerkki muistaa vain natsivainojen miesuhreja. Naiset unohdetaan, kuten niin usein muulloinkin.
Viime viikolla EMMA kertoi tarinoita lesboista natsi-Saksassa. Vuosi 1933, natsit ovat jo vallassa. Lotte Hahm on Alexanderplatzilla. Vieras henkilö tulee puhumaan ja pyytää katsomaan matkalaukkuaan, kun hän itse käy asialla. Kohta ilmaantuu Gestapon partio ja Lotte Hahm pidätetään. Laukussa on laitonta kommunistista materiaalia. Se oli ansa. Vuonna 1935 Lotte joutuu vankeuden jälkeen keskitysleirille. Miksi?
Lotte oli 20-luvun Berliinin lesboaktivisti.Hän oli puheenjohtajana useammassakin ”naisten klubissa” kuten kuuluisassa Violetassa Bülowstrassella. Klubissa oli mukana 400 naista, ja juhlia oli tämän tästä. Klubin ei-julkisanottuna tavoitteena oli taistella lesboihin kohdistettua halveksuntaa vastaan. Klubi kuului valtakunnalliseen ihmisoikeusliittoon, jossa oli mukana 48000 homoa ja lesboa. Lotte oli aktiivinen luennoitsija ihmisoikeusasiassa ja ulkoisesti hän näytti hyvin modernilta: lyhyt tukka, housut, kravatti. Hän toimitti Freundin-lehteä (”Ystävätär”). Natsien tultua valtaan lehti kiellettiin 8. maaliskuuta 1933. Ja pian hänet vangittiin, kuten edellä kerrottiin. Lotten ystävättären isä oli ilmiantanut Lotten alaikäisen tytön viettelystä.
Myös naistenklubi Monjiboun vetäjä Elsa Conrad vangitaan vuonna 1935. Hän sai 15 kuukauden vankeustuomion. Häntä pidettiin valtion vihollisena ja hänen kerrottiin mm. väittäneen, että Hitlerillä on suhde Hessiin. Ennen vankeusajan loppua Elsa siirrettiin Moringenin keskitysleirille Göttingenin lähelle, samaan paikkaan, jossa Lotte oli.
Useimmat naiset eivät joutuneet vankilaan, mutta heille koittivat piiloutumisen ajat, kuten historioitsija Claudia Schoppmann on kirjoittanut. Ei saanut herättää huomiota. Tukka piti kasvattaa pidemmäksi ja mekko päälle. Anneliese W., salanimellä Johnny kertoi, että monet naiset joutuivat muuttamaan ulkoista olemustaan. Työpaikkakaan ei enää ollut varma. Eräs muotipiirtäjä asui tyttöystävänsä kanssa yhdessä, mutta natsien valtaantulon jälkeen alkoi tulla ongelmia, kun talon porttivahti ja talonmies alkoivat tutkiskella heidän yksityiselämäänsä. Vuokranantajalta kyseltiin tyttöjen yksityiselämästä. Työoaikalla pomo tuli ilmoittamaan, ettei hän voi jatkaa työsuhdetta ellei tämä mene naimisiin. Avuksi tuli homoystävä, jonka kanssa hän avioitui.
Monet naiset joutuivat menemään peiteavioliittoon. Homon kanssa se oli selkeämpää, mutta heteromiesten kanssa piti vaieta menneisyydestä. Myös Elizabeth Zimmermann meni naimisiin 1944. Muuten hän olisi joutunut keskitysleirille.
Keskitysleireille joutui monia muitakin kuin lesboaktivisteja. Kabarettitaiteilija Isa Vermehren oli Ravensbrückin leirillä. Siellä hän oppi rintamerkit: lesboilla oli vaaleanpunainen kolmio (LL eli lesbische Liebe). Käytännössä kuitenkin vaaleanpunainen kolmio kuului homoille. Naisilla se oli poikkeus. Naisten homoseksuaalisuus ei ollut rangaistavaa, joten keksittiin muita tekosyitä vangitsemiseen. Lesbojen tarinoita ei sen vuoksi löydetä kovinkaan helposti poliisiarkistoista, vaan heidän tarinansa löytyvät vain aikalaisten kertomina.
Claudia Schoppmann ja Ilse Kokula ovat keränneet näitä elämäntarinoita 90-luvulla. Nyt lähes kaikki aikalaiset ovat kuolleet. Kokula kertoi 80-luvulla, että iäkkäitten lesbojen etsiminen oli kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Lebot olivat varautuneita kertomaan lesboudestaan. He ovat unohdettuja ja vaiettuja uhreja. Mutta se on Kokulan mukaan varmaa, että heitä vainottiin.
Jo 1920-luvulla alkoi natsimielisten joukossa tulla esiin naisliikkeen vastustajia. Vastustettiin naisten työssä oloa ja lesbojen ”miesmäisyyttä”. Vastustajien mukaan siitä alkoi kansakunnan perikato. Pahimpana ilmiönä pidettiin naisten homoseksuaalisuutta. Sehän oli hyökkäys naisen yhteiskunnallista roolia kohtaan lapsen synnyttäjänä. Jo 1920-luvulla jotkut natsi-ideologit vaativat lesbojen ottamista mukaan rikoslain pykälään 175. Juristi Rudolf Klare oli yksi innokkaimmista rangaistavuuden puoltajista. Hänen mukaansa lesboudesta on rangaistava, koska nämä naiset osoittavat samanlaista vastenmielisyyttä avioliittoa ja perhettä kohtaan kuin homot. Kuitenkin syntyneessä keskustelussa voittivat sellaiset näkemykset, joiden mukaan naiset eivät toimi julkisuudessa eikä lesboista sen vuoksi ole yhteiskunnalle vaaraa. Miehen asema yhteiskunnassa on määräävä, eikä miehen siittiöitä saa tuhlata. Miehiä rangaistakoon, mutta naiset voidaan panna täyttämään yhteiskunnallista tehtäväänsä lasten synnyttäjinä vaikka pakolla.
Kaikki lesbojen klubit sulkivat ovensa natsien valtaantulon jälkeen ja vuonna 1938 ideologi Klare iloitsi siitä, että vaara on ohi.
Itävalta liitettiin Saksaan vuonna 1938. Itävallassa lesboja voitiin rangaista 1-5 vuodella vankeutta. Vuosina 1938-43 tuomittiin 66 naista.
Myös Saksassa vaino lisääntyi noina vuosina. Julkkislesbot häipyivät maasta. Esim. naisliikkeen Anita Augspurg ja Lida Gustava muuttivat Sveitsiin. Erika Mann, androgyyni, muutti myös 1933 Sveitsiin. Käheä-ääninen laulaja Claire Waldoff, joka paljon esiintyi 20-luvulla lesbopaikoissa, hyllytettiin.
Lesbopariskuntien naapurit olivat usein pahimpia. Esim. toukokuussa Hildegard Wiedehöft ja Helene Treike joutuvat Gestapon kuulusteltaviksi. Naapuri oli kertonut naisista portinvartijalle. Ilmiannossa sanotaan, että molemmat nukkuvat samassa vuoteessa. Siinä myös arvellaan, että he harjoittavat lesboseksiä. Kuulusteluissa naiset myöntävät lesboseksin. Gestapo pakottaa heidät eroamaan. Heleneä pidetään aktiivina (mies-)osapuolena ja hän joutuu erityisvalvontaan.
1936 natsit perustivat erityisen ”valtakunnan keskuksen homoseksuaalisuuden ja abortin vastaista työtä varten”. Keskuksen kortistot tuhottiin ennen sodan päättymistä, joten ei ole tietoa, oliko siellä myös lesboja kortistoissa, mutta monissa Gestapon toimipisteissä oli omia kortistoja, joissa oli tietoa lesboista. Heitä ja entisiä kommunisteja saatettiin painostaa urkkijoiksi.
Naisille oli natsi-Saksassa oma työpalvelu. Eräs aikalainen on muistellut Ilse Kokulalle, että leirin johtaja oli läheisessä suhteessa toiseen naiseen. Suhteen laadusta kuiskuteltiin. Eräänä päivänä Gestapon miehet tulivat kuulustelemaan leirin asukkeja ja vaatimaan todistuksia näitä naisia vastaan. Suurin osa tytöistä ei suostunut kertomaan mitään. Jotkut kuitenkin lavertelivat, ja naiset vangittiin. Huhupuheiden mukaan heitä säilytettiin Dresdenissä vankilassa. Seuraava johtaja piti puhuttelun ja sanopi, että jos kaikki naiset toimisivat samalla tavalla, kansa tuhoutuisi.
Keskitysleireissä naiset useimmiten määriteltiin ”assosiaalisiksi” (tarkoittaa lähinnä huoraa).
Aikalaiset kertoivat myös ratsioista lesbopaikoissa. Heidät voitiin viedä terveyskontrolliin, koska oli epäilys prostituutiosta.
Claudia Schoppmann kertoo ratsiasta eräässä Frankfurtin lesbopaikassa v. 1938. Klara W. (17-v.) pidätetään ja sen jälkeen hän välttelee lesbopaikkoja. Hän muuttaa toiseen kaupunkiin. Hänet kuitenkin ilmiannetaan ja Gestapo kuulustelee vuonna 1942. Syynä on hänen suhteensa naispuoliseen ilmatorjunta-apulaiseen. Hän joutui Ravensbrückin keskitysleirille asosiaalisena.
Vuodesta 1937 lähtien gestapo ei tarvinnut kummoisiakaan todisteita sille, että joku pidätettiin. On sellaisiakin tapauksia, että joku pidätettiin lesbopaikassa ja lähetettiin lähes suoraa päätä keskitysleiriin. Sodan alettua 1939 keskitysleiriin vienti yksinkertaistui entisestään. 16-vuotias Gertie oli töissä sotavarustelutehtaassa ja flirttaili toisen naisen kanssa. Hän oli tehnyt metallista sormuksen. Hänet vietiin Oranienburgin leiriin, syynä ”sabotaasi”.
Sotapalveluksestakin on tietoja lesboista. Oslossa työskenteli Helene G. ilmavoimien apulaisena 1943-45. Hän oli kaukokirjoittaja ja käsitteli salaisia viestejä. Hän asui yhdessä toisen naisen kanssa ja heillä oli intiimi suhde. Kun korkea-arvoisempi upseeri yritti lähennellä toista naista, tämä torjui lähentelyn. Seurauksena oli, että kenttäpoliisi pidätti molemmat. Heidät erotettiin ja Helene joutui sotaoikeuteen. Hänet vapautettiin armeijasta ja vietiin Bützovin keskitysleirille. Siellä hän asui erityisrakennuksessa kuuden muun lesbon kanssa. Leirillä oli etupäässä sotavankeja ja leirin SS-vartijat usuttivat sotavankeja käymään näiden naisten kimppuun seksuaalisesti. Vaikka oli työvelvollisuus, ruoka oli huonoa ja kaksi naisista kuoli nälkään. Helene kuoli myöhemmin keuhkotuberkuloosiin.
Joutuivatko nämä naiset myös toimimaan keskitysleirien bordelleissa? Tätä asiaa on alettu tutkia vasta 1990-luvulla.
Kun natsikausi loppui, lesboista ei puhuttu koskaan mitään. Sodan jälkeen homofobia jatkui ja kohdistui sekä miehiin että naisiin. Kun kaksi saksalaisjuutalaista sisarusta Hertha ja Edith pääsivät elävinä keskitysleiriltä, he hakivat fasismin uhrien korvausta. Kesken prosessin tuli syyttäjältä tieto, että nämä naiset on pidätetty lesbouden vuoksi. Korvausta ei tullut.
Naiset pysyvät näkymättöminä myös 1950-60-luvuilla. Vasta 70-luvulla he uskaltautuvat esiin naisliikkeen alaisuudessa.
Myös Lotte Hahm oli selvinnyt keskitysleiristä. Joku tapasi hänet 1947, sodan jälkeen. Hän oli osittain havaantunut. Keskitysleiriajastaan hän ei halunnut puhua.
http://www.emma.de/632997117132344.html
Viime viikolla EMMA kertoi tarinoita lesboista natsi-Saksassa. Vuosi 1933, natsit ovat jo vallassa. Lotte Hahm on Alexanderplatzilla. Vieras henkilö tulee puhumaan ja pyytää katsomaan matkalaukkuaan, kun hän itse käy asialla. Kohta ilmaantuu Gestapon partio ja Lotte Hahm pidätetään. Laukussa on laitonta kommunistista materiaalia. Se oli ansa. Vuonna 1935 Lotte joutuu vankeuden jälkeen keskitysleirille. Miksi?
Lotte oli 20-luvun Berliinin lesboaktivisti.Hän oli puheenjohtajana useammassakin ”naisten klubissa” kuten kuuluisassa Violetassa Bülowstrassella. Klubissa oli mukana 400 naista, ja juhlia oli tämän tästä. Klubin ei-julkisanottuna tavoitteena oli taistella lesboihin kohdistettua halveksuntaa vastaan. Klubi kuului valtakunnalliseen ihmisoikeusliittoon, jossa oli mukana 48000 homoa ja lesboa. Lotte oli aktiivinen luennoitsija ihmisoikeusasiassa ja ulkoisesti hän näytti hyvin modernilta: lyhyt tukka, housut, kravatti. Hän toimitti Freundin-lehteä (”Ystävätär”). Natsien tultua valtaan lehti kiellettiin 8. maaliskuuta 1933. Ja pian hänet vangittiin, kuten edellä kerrottiin. Lotten ystävättären isä oli ilmiantanut Lotten alaikäisen tytön viettelystä.
Myös naistenklubi Monjiboun vetäjä Elsa Conrad vangitaan vuonna 1935. Hän sai 15 kuukauden vankeustuomion. Häntä pidettiin valtion vihollisena ja hänen kerrottiin mm. väittäneen, että Hitlerillä on suhde Hessiin. Ennen vankeusajan loppua Elsa siirrettiin Moringenin keskitysleirille Göttingenin lähelle, samaan paikkaan, jossa Lotte oli.
Useimmat naiset eivät joutuneet vankilaan, mutta heille koittivat piiloutumisen ajat, kuten historioitsija Claudia Schoppmann on kirjoittanut. Ei saanut herättää huomiota. Tukka piti kasvattaa pidemmäksi ja mekko päälle. Anneliese W., salanimellä Johnny kertoi, että monet naiset joutuivat muuttamaan ulkoista olemustaan. Työpaikkakaan ei enää ollut varma. Eräs muotipiirtäjä asui tyttöystävänsä kanssa yhdessä, mutta natsien valtaantulon jälkeen alkoi tulla ongelmia, kun talon porttivahti ja talonmies alkoivat tutkiskella heidän yksityiselämäänsä. Vuokranantajalta kyseltiin tyttöjen yksityiselämästä. Työoaikalla pomo tuli ilmoittamaan, ettei hän voi jatkaa työsuhdetta ellei tämä mene naimisiin. Avuksi tuli homoystävä, jonka kanssa hän avioitui.
Monet naiset joutuivat menemään peiteavioliittoon. Homon kanssa se oli selkeämpää, mutta heteromiesten kanssa piti vaieta menneisyydestä. Myös Elizabeth Zimmermann meni naimisiin 1944. Muuten hän olisi joutunut keskitysleirille.
Keskitysleireille joutui monia muitakin kuin lesboaktivisteja. Kabarettitaiteilija Isa Vermehren oli Ravensbrückin leirillä. Siellä hän oppi rintamerkit: lesboilla oli vaaleanpunainen kolmio (LL eli lesbische Liebe). Käytännössä kuitenkin vaaleanpunainen kolmio kuului homoille. Naisilla se oli poikkeus. Naisten homoseksuaalisuus ei ollut rangaistavaa, joten keksittiin muita tekosyitä vangitsemiseen. Lesbojen tarinoita ei sen vuoksi löydetä kovinkaan helposti poliisiarkistoista, vaan heidän tarinansa löytyvät vain aikalaisten kertomina.
Claudia Schoppmann ja Ilse Kokula ovat keränneet näitä elämäntarinoita 90-luvulla. Nyt lähes kaikki aikalaiset ovat kuolleet. Kokula kertoi 80-luvulla, että iäkkäitten lesbojen etsiminen oli kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Lebot olivat varautuneita kertomaan lesboudestaan. He ovat unohdettuja ja vaiettuja uhreja. Mutta se on Kokulan mukaan varmaa, että heitä vainottiin.
Jo 1920-luvulla alkoi natsimielisten joukossa tulla esiin naisliikkeen vastustajia. Vastustettiin naisten työssä oloa ja lesbojen ”miesmäisyyttä”. Vastustajien mukaan siitä alkoi kansakunnan perikato. Pahimpana ilmiönä pidettiin naisten homoseksuaalisuutta. Sehän oli hyökkäys naisen yhteiskunnallista roolia kohtaan lapsen synnyttäjänä. Jo 1920-luvulla jotkut natsi-ideologit vaativat lesbojen ottamista mukaan rikoslain pykälään 175. Juristi Rudolf Klare oli yksi innokkaimmista rangaistavuuden puoltajista. Hänen mukaansa lesboudesta on rangaistava, koska nämä naiset osoittavat samanlaista vastenmielisyyttä avioliittoa ja perhettä kohtaan kuin homot. Kuitenkin syntyneessä keskustelussa voittivat sellaiset näkemykset, joiden mukaan naiset eivät toimi julkisuudessa eikä lesboista sen vuoksi ole yhteiskunnalle vaaraa. Miehen asema yhteiskunnassa on määräävä, eikä miehen siittiöitä saa tuhlata. Miehiä rangaistakoon, mutta naiset voidaan panna täyttämään yhteiskunnallista tehtäväänsä lasten synnyttäjinä vaikka pakolla.
Kaikki lesbojen klubit sulkivat ovensa natsien valtaantulon jälkeen ja vuonna 1938 ideologi Klare iloitsi siitä, että vaara on ohi.
Itävalta liitettiin Saksaan vuonna 1938. Itävallassa lesboja voitiin rangaista 1-5 vuodella vankeutta. Vuosina 1938-43 tuomittiin 66 naista.
Myös Saksassa vaino lisääntyi noina vuosina. Julkkislesbot häipyivät maasta. Esim. naisliikkeen Anita Augspurg ja Lida Gustava muuttivat Sveitsiin. Erika Mann, androgyyni, muutti myös 1933 Sveitsiin. Käheä-ääninen laulaja Claire Waldoff, joka paljon esiintyi 20-luvulla lesbopaikoissa, hyllytettiin.
Lesbopariskuntien naapurit olivat usein pahimpia. Esim. toukokuussa Hildegard Wiedehöft ja Helene Treike joutuvat Gestapon kuulusteltaviksi. Naapuri oli kertonut naisista portinvartijalle. Ilmiannossa sanotaan, että molemmat nukkuvat samassa vuoteessa. Siinä myös arvellaan, että he harjoittavat lesboseksiä. Kuulusteluissa naiset myöntävät lesboseksin. Gestapo pakottaa heidät eroamaan. Heleneä pidetään aktiivina (mies-)osapuolena ja hän joutuu erityisvalvontaan.
1936 natsit perustivat erityisen ”valtakunnan keskuksen homoseksuaalisuuden ja abortin vastaista työtä varten”. Keskuksen kortistot tuhottiin ennen sodan päättymistä, joten ei ole tietoa, oliko siellä myös lesboja kortistoissa, mutta monissa Gestapon toimipisteissä oli omia kortistoja, joissa oli tietoa lesboista. Heitä ja entisiä kommunisteja saatettiin painostaa urkkijoiksi.
Naisille oli natsi-Saksassa oma työpalvelu. Eräs aikalainen on muistellut Ilse Kokulalle, että leirin johtaja oli läheisessä suhteessa toiseen naiseen. Suhteen laadusta kuiskuteltiin. Eräänä päivänä Gestapon miehet tulivat kuulustelemaan leirin asukkeja ja vaatimaan todistuksia näitä naisia vastaan. Suurin osa tytöistä ei suostunut kertomaan mitään. Jotkut kuitenkin lavertelivat, ja naiset vangittiin. Huhupuheiden mukaan heitä säilytettiin Dresdenissä vankilassa. Seuraava johtaja piti puhuttelun ja sanopi, että jos kaikki naiset toimisivat samalla tavalla, kansa tuhoutuisi.
Keskitysleireissä naiset useimmiten määriteltiin ”assosiaalisiksi” (tarkoittaa lähinnä huoraa).
Aikalaiset kertoivat myös ratsioista lesbopaikoissa. Heidät voitiin viedä terveyskontrolliin, koska oli epäilys prostituutiosta.
Claudia Schoppmann kertoo ratsiasta eräässä Frankfurtin lesbopaikassa v. 1938. Klara W. (17-v.) pidätetään ja sen jälkeen hän välttelee lesbopaikkoja. Hän muuttaa toiseen kaupunkiin. Hänet kuitenkin ilmiannetaan ja Gestapo kuulustelee vuonna 1942. Syynä on hänen suhteensa naispuoliseen ilmatorjunta-apulaiseen. Hän joutui Ravensbrückin keskitysleirille asosiaalisena.
Vuodesta 1937 lähtien gestapo ei tarvinnut kummoisiakaan todisteita sille, että joku pidätettiin. On sellaisiakin tapauksia, että joku pidätettiin lesbopaikassa ja lähetettiin lähes suoraa päätä keskitysleiriin. Sodan alettua 1939 keskitysleiriin vienti yksinkertaistui entisestään. 16-vuotias Gertie oli töissä sotavarustelutehtaassa ja flirttaili toisen naisen kanssa. Hän oli tehnyt metallista sormuksen. Hänet vietiin Oranienburgin leiriin, syynä ”sabotaasi”.
Sotapalveluksestakin on tietoja lesboista. Oslossa työskenteli Helene G. ilmavoimien apulaisena 1943-45. Hän oli kaukokirjoittaja ja käsitteli salaisia viestejä. Hän asui yhdessä toisen naisen kanssa ja heillä oli intiimi suhde. Kun korkea-arvoisempi upseeri yritti lähennellä toista naista, tämä torjui lähentelyn. Seurauksena oli, että kenttäpoliisi pidätti molemmat. Heidät erotettiin ja Helene joutui sotaoikeuteen. Hänet vapautettiin armeijasta ja vietiin Bützovin keskitysleirille. Siellä hän asui erityisrakennuksessa kuuden muun lesbon kanssa. Leirillä oli etupäässä sotavankeja ja leirin SS-vartijat usuttivat sotavankeja käymään näiden naisten kimppuun seksuaalisesti. Vaikka oli työvelvollisuus, ruoka oli huonoa ja kaksi naisista kuoli nälkään. Helene kuoli myöhemmin keuhkotuberkuloosiin.
Joutuivatko nämä naiset myös toimimaan keskitysleirien bordelleissa? Tätä asiaa on alettu tutkia vasta 1990-luvulla.
Kun natsikausi loppui, lesboista ei puhuttu koskaan mitään. Sodan jälkeen homofobia jatkui ja kohdistui sekä miehiin että naisiin. Kun kaksi saksalaisjuutalaista sisarusta Hertha ja Edith pääsivät elävinä keskitysleiriltä, he hakivat fasismin uhrien korvausta. Kesken prosessin tuli syyttäjältä tieto, että nämä naiset on pidätetty lesbouden vuoksi. Korvausta ei tullut.
Naiset pysyvät näkymättöminä myös 1950-60-luvuilla. Vasta 70-luvulla he uskaltautuvat esiin naisliikkeen alaisuudessa.
Myös Lotte Hahm oli selvinnyt keskitysleiristä. Joku tapasi hänet 1947, sodan jälkeen. Hän oli osittain havaantunut. Keskitysleiriajastaan hän ei halunnut puhua.
http://www.emma.de/632997117132344.html
Lesbopappi ja Ravensbrückin keskitysleirin muistojärjestön jäsen Silke Radosh-Hinder on lähettänyt EMMA-lehdelle avoimen kirjeen koskien EMMAn käynnistämää kritiikkiä homomuistomerkkiä vastaan sen nykymuodossa. EMMA käynnisti nimien keruun, ja adressissa vaaaditaan muistomerkin laajentamista koksemaan myös lesbouhreja.
Silke Radosh-Hinder vastustaa nimien keruuta ja muistomerkin muuttamista. Hänen mukaansa tässä yritetään hämärtää ”uhrin” käsite. Homoihin kohdistettiin määrätietoinen ja systemaattinen vaino. Vaikka lesbotkaan eivät tunteneet oloaan turvalliseksi, oli homojen vainolla kuitenkin aivan erilaiset mittasuhteet. Homomiehiä vietiin keskitysleireihin ainakin 10-15000 ja heistä kaksi kolmasosaa kuoli siellä.
Hieman vainottiin lesbojakin, mutta paljon vähäisemmässä mittakaavassa. ”Mekin olemme uhreja” –asenteella unohdetaan historialliset tosiasiat. Silke Radosh-Hinderin mukaan naisliikkeellä on taipumus yleistää kaikki naiset uhreiksi. Enää ei olekaan kysymys siitä, että asianmukaisesti muistettaisiin keskitysleirien uhreja. Hän vaatii, että nimien keruut lopetetaan ja kunnioitetaan niiden työtä, jotka ovat saaneet aikaan homomuistomerkkisuunnitelman.
Silke Radosh-Hinder vastustaa nimien keruuta ja muistomerkin muuttamista. Hänen mukaansa tässä yritetään hämärtää ”uhrin” käsite. Homoihin kohdistettiin määrätietoinen ja systemaattinen vaino. Vaikka lesbotkaan eivät tunteneet oloaan turvalliseksi, oli homojen vainolla kuitenkin aivan erilaiset mittasuhteet. Homomiehiä vietiin keskitysleireihin ainakin 10-15000 ja heistä kaksi kolmasosaa kuoli siellä.
Hieman vainottiin lesbojakin, mutta paljon vähäisemmässä mittakaavassa. ”Mekin olemme uhreja” –asenteella unohdetaan historialliset tosiasiat. Silke Radosh-Hinderin mukaan naisliikkeellä on taipumus yleistää kaikki naiset uhreiksi. Enää ei olekaan kysymys siitä, että asianmukaisesti muistettaisiin keskitysleirien uhreja. Hän vaatii, että nimien keruut lopetetaan ja kunnioitetaan niiden työtä, jotka ovat saaneet aikaan homomuistomerkkisuunnitelman.
Nyt ollaan pääsemässä sovintoon Berliinin homomuistomerkistä. Sen piti muistaa alun perin natsien homouhreja, mutta nyt lesbotkin otetaan huomioon. Alice Schwarzer ja 1400 lesboa alkoi protestoida loppukesällä. Miksi naiset aina unohdetaan. Muistomerkin monitorissa piti alunperin näkyä suuteleva miespari, mutta nyt luultavasti tehdään niin, että kahden vuoden kuluttua siihen vaihdetaan naispari suutelemaan.
Homomuistomerkkejä maailmalla
1. New Yorkissa Christopher streetillä on vuodesta 1980 alkaen ollut valkoisia veistoksia (George Segal) Stonewall Inn –in tapahtumien muistoksi.
2. Frankfurtissa on vuodesta 1994 alkaen ollut enkeli (Rosemarie Trockel) natsien harjoittaman sorron muistoksi
3. Mauthausenin keskitysleirissä Itävallassa on muistomerkki
4. Neuengammen keskitysleirssä Hampurin lähellä on myös homoille muistomerkki
5. Dachaun keskitysleirissä Münchenin lähellä on muistomerkki
6. Sachsenhausenin keskitysleirillä Berliinin lähellä on muistomerkki
7. Amsterdamissa on vuodesta 1987 ollut homomuistomerkki
8. Berliinissä Nollendorfplatzin metroaseman seinässä on muistomerkki homovainojen vuoksi
9. Bolognassa on muistomerkki vuodesta 1990 lähtien
10. Haagissa on metallinen patsas (Theo ten Have)
11. Kölnissä on graniittipatsas Reinin rannalla Hohenzollern-sillalla
12. Anchorage/Alaska
13. Sydneyssä
14. San Fransiscossa on muistomerkki ”Vaalenapunainen kolmio”-puistossa (Robert Bruce ja Susan Martin),
15. Italiassa San Saban keskitysleirllä vuodesta 2005
16. Montevideo/Uruguay, äskettäin valmistunut.
Löytyy varrmaan muitakin.
1. New Yorkissa Christopher streetillä on vuodesta 1980 alkaen ollut valkoisia veistoksia (George Segal) Stonewall Inn –in tapahtumien muistoksi.
2. Frankfurtissa on vuodesta 1994 alkaen ollut enkeli (Rosemarie Trockel) natsien harjoittaman sorron muistoksi
3. Mauthausenin keskitysleirissä Itävallassa on muistomerkki
4. Neuengammen keskitysleirssä Hampurin lähellä on myös homoille muistomerkki
5. Dachaun keskitysleirissä Münchenin lähellä on muistomerkki
6. Sachsenhausenin keskitysleirillä Berliinin lähellä on muistomerkki
7. Amsterdamissa on vuodesta 1987 ollut homomuistomerkki
8. Berliinissä Nollendorfplatzin metroaseman seinässä on muistomerkki homovainojen vuoksi
9. Bolognassa on muistomerkki vuodesta 1990 lähtien
10. Haagissa on metallinen patsas (Theo ten Have)
11. Kölnissä on graniittipatsas Reinin rannalla Hohenzollern-sillalla
12. Anchorage/Alaska
13. Sydneyssä
14. San Fransiscossa on muistomerkki ”Vaalenapunainen kolmio”-puistossa (Robert Bruce ja Susan Martin),
15. Italiassa San Saban keskitysleirllä vuodesta 2005
16. Montevideo/Uruguay, äskettäin valmistunut.
Löytyy varrmaan muitakin.
Berliinin-Brandenburgin alueen muistomerkkityöryhmä paheksuu sitä, että Berliinin homomuistomerkin ympärille on syntynyt väittelyä, jossa monumentin tarkoitus unohdetaan ja käydään poliittista väittelyä.
http://typo3.lsvd.de/611.0.html?&cHash=a28c4628e9&tx_ttnews[backPid]=7&tx_ttnews[tt_news]=4126
http://typo3.lsvd.de/611.0.html?&cHash=a28c4628e9&tx_ttnews[backPid]=7&tx_ttnews[tt_news]=4126
- 16 / 29
- smo
- 17.12.2006 19:40
Minusta on ikävää, että tärkeä viesti onnistuttiin nyt pikkasen vesittämään. En voi oikein edelleenkään ymmärtää, miksi tämä lesboista vaikenemisen trauma piti väkisin saada yhdistettyä keskitysleireillä kuolleiden homojen muistomerkkiin... Ei hyvä.
Totta SMO. Miksi ihmeessä meillä molempisukupuolisilla homppeleilla menee sukset ristiin niin usein.
Ihan oikeasti!
Lesbot eivät tykkää homoista, koska nämä ovat miehiä, joista ei vaan saa tykätä ihan yleisesti millään tavalla
(Paitsi pari kaveriani, jotka ovat naispariskunta ja äitini, minun, mieheni, ja parhaan homokaverini sydänystäviä. Äitini on jopa toiminut kuin "äitinä" heille, kun tilanne heillä oli vaikea sukuriitojen vuoksi. Heidät siis suljettakoon pois tästä keskustelusta.)
Muuten olen sitä mieltä, että on olemassa jonkinlainen Lesbojen äärifeministinen liike, joka ajaa asianaan silkkaa miesvihaa. Homo tai hetero, ei sillä väliä. Mies on paha, koska on mies.
Pallit=paha
Ihan oikeasti!
Lesbot eivät tykkää homoista, koska nämä ovat miehiä, joista ei vaan saa tykätä ihan yleisesti millään tavalla
(Paitsi pari kaveriani, jotka ovat naispariskunta ja äitini, minun, mieheni, ja parhaan homokaverini sydänystäviä. Äitini on jopa toiminut kuin "äitinä" heille, kun tilanne heillä oli vaikea sukuriitojen vuoksi. Heidät siis suljettakoon pois tästä keskustelusta.)
Muuten olen sitä mieltä, että on olemassa jonkinlainen Lesbojen äärifeministinen liike, joka ajaa asianaan silkkaa miesvihaa. Homo tai hetero, ei sillä väliä. Mies on paha, koska on mies.
Pallit=paha
Homomuistomerkin rakentaminen Berliinin Tiergarten-puistoon alkaa pian. Kesällä pitäisi olla muistomerkin paljastus. Edelleen puhuttaa se, että muistomerkki ”suunniteltiin vain natsien miesuhreja varten”. Huomenna on jälleen keskustelutilaisuus, jossa kuullaan, mitä liittohallitus ajattelee ja mitä muistomerkkiprojektin alullepanijat ajattelevat. Mietitään myös homojen historiallista asemaa ja ratkaisumahdollisuuksia muistomerkkiriitaan. Keskustelutilaisuus pidetään arvokkaassa Charlottenburgin kaupungintalossa, ja lehdistö on varmasti paikalla samoin kuin keskustelijat: historioitsijat Claudia Schoppmann ja Andreas Pretzel, näyttelijä ja lehtinainen Maren Kroymann, sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Mechthild Rawert ja muistomerkkitoimikunnasta Günter Dworek.
(taz)
(taz)
Riidan Berliinin homomuistomerkin ympärillä piti olla ratkennut kompromissiin. Katin kontit, torstai-iltana oli keskustelutilaisuus ja taas riideltiin. Paikalla oli 50 kuulijaa. Kompromissin piti olla sellainen, että kahden vuoden kuluttua suuteleva miesparin kuva vaihtuu naispariksi. Mutta historioitsija Claudia Schoppmann piti näin pitkää kiertoa liian pitkänä. Sosiaalidemokraatinen kansanedustaja piti uutta suunnitelmaa täysin mahdottomana toteuttaa ja sanoi, että tällainen videon vaihtaminen vaaatisi jatkuvasti ylläpitorahaa eikä sellaista ole luvattu.
Historioitsija Andreas Pretzel yritti selvittellä asiaan liittyviä historiallisia väärinkäsityksiä, mutta turhaan. Aluksi kommunsitiset maat yrittivät selittää, että natsit ja homot ovat liitossa. Sitten on yritetty selittää, että juutalaisten holocaust ja homojen homocaust ovat toisiinsa rinnastettavia. Ja nyt lesbot yrittävät selittää, että myös lesboja vainottiin. Historioitsijan mukaan kaikkii näihin väitteisiin liittyy liioittelua. Claudia Schoppmann ja Maren Kroymann, lesbojen näkökulmaa vaatineet naiset, sanoivat, etteivät he ole puhuneet lesbojen vainoamisesta vaan diskriminoinnista natsiaikana..
Kun julkisuudessa on esitetty, että lesbot joutuivat natsiaikana vaikenemaan ja vetäytymään kuoreensa, joku kuulijoista ilmaisi näkemyksenään, että varmaan jokainen tapettu homomies olisi mieluummin valinnut vaikenemisen ja vetäytymisen kuoreen.
Tilaisuuden puheenjohtaja sanoi, että kompromissi näyttää olevan kauempana kuin on luultu.
Qeer.de:n sivulla on kuvia muistomerkin luonnoksesta
http://www.queer.de/szene_politik_deutschland_detail.php?article_id=6250&ptitle=Kein%20Kompromiss%20im%20Denkmalstreit
Historioitsija Andreas Pretzel yritti selvittellä asiaan liittyviä historiallisia väärinkäsityksiä, mutta turhaan. Aluksi kommunsitiset maat yrittivät selittää, että natsit ja homot ovat liitossa. Sitten on yritetty selittää, että juutalaisten holocaust ja homojen homocaust ovat toisiinsa rinnastettavia. Ja nyt lesbot yrittävät selittää, että myös lesboja vainottiin. Historioitsijan mukaan kaikkii näihin väitteisiin liittyy liioittelua. Claudia Schoppmann ja Maren Kroymann, lesbojen näkökulmaa vaatineet naiset, sanoivat, etteivät he ole puhuneet lesbojen vainoamisesta vaan diskriminoinnista natsiaikana..
Kun julkisuudessa on esitetty, että lesbot joutuivat natsiaikana vaikenemaan ja vetäytymään kuoreensa, joku kuulijoista ilmaisi näkemyksenään, että varmaan jokainen tapettu homomies olisi mieluummin valinnut vaikenemisen ja vetäytymisen kuoreen.
Tilaisuuden puheenjohtaja sanoi, että kompromissi näyttää olevan kauempana kuin on luultu.
Qeer.de:n sivulla on kuvia muistomerkin luonnoksesta
http://www.queer.de/szene_politik_deutschland_detail.php?article_id=6250&ptitle=Kein%20Kompromiss%20im%20Denkmalstreit
Parikymmentä vuotta sitten puhuttiin mielellään ”gay sensibilitystä” eli siitä, että homot ovat jollain tavoin herkempiä havaitsemaan ympäröivässä maailmassa asioiden läpi ja löytämään asioiden todellisen syvän olemuksen. Ja se johtaa sitten esim. taiteellisiin suorituksiin. Jotain tällaista voi ollakin, kun on yhteiskunnan reunalla marginaaliryhmänä.
Yhdessä asiassa gay sensibilityä on ollut vain huonosti. Homot ja lesbot ovat olleet aika vähän kiinnostuneita vähemmistönsä menneisyydestä, historiasta. Jotain pientä on ollut, kuten esim. lesbojen Isa Asp –seura tai jotkut Seta-lehden jutut. Kiinnostus historiaan on alkanut vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. On tullut tutkimuksia, tv-dokumentteja, kirjoja ja näyttelyitä. Silti homojen valtavirta ihailee nuoruutta ja suuntaa katseen tulevaisuuteen. Täysin ymmärrettävää. Vanhempi väki on näkymätöntä.
Sama ongelma on ollut muuallakin. Tageszeitung kertoo tänään, miten vähän Saksassa homojen historia on kiinnostanut. 70-luvulla otettiin käyttöön logo: vaaleanpunainen kolmio, mutta hyvin vähän puhuttiin niistä ihmisistä, jotka keskitysleireissä olivat näitä logoja kantanneet. Useimmat elossa olleet uhrit ehtivät kuolla ennen kuin havahduttiin, että heitä pitäisi jututtaa ja kirjoittaa kokemukset muistiin. Nyt natsiuhreja ei juuri enää ole elossa. 50-luvun uhreja on jonkin verran, mutta heistäkään ei juuri puhuta.
Valtakulttuuri on osoittanut samalla tavalla torjuntaa historian avaamiseen. Vasta 2003 päätettiin Berliinissä homomuistomerkin pystyttämisestä vaikka kaikille muille uhriryhmillä oli jo pystytetty muistomerkkejä. Ensi kesänä muistomerkki pystytetään, mikäli ei synny uusia riitoja.
Onkohan Suomessa selvitelty sitä, miten homomiehiä rangaistiin 50- ja 60-luvuilla. Millaisista teoista joutui vankilaan. Naisten osalta sellainen tutkimus löytyy internetistä. Se on Antu Soraisen tutkimus oikeudenkäynneistä Itä-Suomessa 50-luvulla.
Yhdessä asiassa gay sensibilityä on ollut vain huonosti. Homot ja lesbot ovat olleet aika vähän kiinnostuneita vähemmistönsä menneisyydestä, historiasta. Jotain pientä on ollut, kuten esim. lesbojen Isa Asp –seura tai jotkut Seta-lehden jutut. Kiinnostus historiaan on alkanut vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. On tullut tutkimuksia, tv-dokumentteja, kirjoja ja näyttelyitä. Silti homojen valtavirta ihailee nuoruutta ja suuntaa katseen tulevaisuuteen. Täysin ymmärrettävää. Vanhempi väki on näkymätöntä.
Sama ongelma on ollut muuallakin. Tageszeitung kertoo tänään, miten vähän Saksassa homojen historia on kiinnostanut. 70-luvulla otettiin käyttöön logo: vaaleanpunainen kolmio, mutta hyvin vähän puhuttiin niistä ihmisistä, jotka keskitysleireissä olivat näitä logoja kantanneet. Useimmat elossa olleet uhrit ehtivät kuolla ennen kuin havahduttiin, että heitä pitäisi jututtaa ja kirjoittaa kokemukset muistiin. Nyt natsiuhreja ei juuri enää ole elossa. 50-luvun uhreja on jonkin verran, mutta heistäkään ei juuri puhuta.
Valtakulttuuri on osoittanut samalla tavalla torjuntaa historian avaamiseen. Vasta 2003 päätettiin Berliinissä homomuistomerkin pystyttämisestä vaikka kaikille muille uhriryhmillä oli jo pystytetty muistomerkkejä. Ensi kesänä muistomerkki pystytetään, mikäli ei synny uusia riitoja.
Onkohan Suomessa selvitelty sitä, miten homomiehiä rangaistiin 50- ja 60-luvuilla. Millaisista teoista joutui vankilaan. Naisten osalta sellainen tutkimus löytyy internetistä. Se on Antu Soraisen tutkimus oikeudenkäynneistä Itä-Suomessa 50-luvulla.
Berliinin homomuistomerkkiä rakennetaan
Paraikaa homomuistomerkin alustaa valmistellaan. Muistomerkki sijatsee lähellä Brandenburgin porttia, juutalaismuistomerkkiä vastapäätä Tiergartenin puiston puolella. Kaksi kuvaa:
http://bp0.blogger.com/_mPPnH7hWhD4/RxUtrpMn8-I/AAAAAAAAAAc/UnjmHJ3ttV4/s1600-h/kodac16102007+041.jpg
http://bp2.blogger.com/_mPPnH7hWhD4/RxUt7JMn8_I/AAAAAAAAAAk/kv1xT4nXjFw/s1600-h/kodac16102007+037.jpg
Paraikaa homomuistomerkin alustaa valmistellaan. Muistomerkki sijatsee lähellä Brandenburgin porttia, juutalaismuistomerkkiä vastapäätä Tiergartenin puiston puolella. Kaksi kuvaa:
http://bp0.blogger.com/_mPPnH7hWhD4/RxUtrpMn8-I/AAAAAAAAAAc/UnjmHJ3ttV4/s1600-h/kodac16102007+041.jpg
http://bp2.blogger.com/_mPPnH7hWhD4/RxUt7JMn8_I/AAAAAAAAAAk/kv1xT4nXjFw/s1600-h/kodac16102007+037.jpg
- 22 / 29
- smo
- 23.5.2008 23:01
Muistomerkki natsisosialismin aikana vainotuille homoseksuaaleille paljastetaan Berliinissä tiistaina 27. toukokuuta 2008, tietää kertoa Helsingin Sanomien verkkosivut (23.5.2008 klo 20:37). Teokseen osana on videoteos, jossa kaksi miestä suutelee. Videoteosta esitetään samana päivänä myös monissa museoissa ja taidehalleissa kautta maailman - myös Suomessa, Turun taidemuseossa.
Vaeltajan viestiin 15 lisään, että bergen-Belsenin keskitysleirin keskusmuistomerkissä on muistettu homoseksuaalit. Minulla on siitä valikuva jos joku haluaa arkistoida. Viesti osoitteeseen gayfin(ät)netti.fi
Tänään klo 14 Suomen aikaa paljastetaan Berliinin keskustassa juutalaismuistomerkkiä vastapäätä natsien vainoamien homojen muistomerkki. On tarvittu 75 vuotta, ennen kuin virallisesti epäoikeudenmukaisuudet tunnustetaan. Kymmenien vuosien ajan homot on suljettu pois virallisesta "muistelukulttuurista". Natsit pidättivät 100 000 homoa, 50 000 tuomittiin ja 15 000 joutui keskitysleireihin, mutta sodan jälkeen sama meno jatkui. Natsiajan kovennetut lait homojen osalta pidettiin voimassa Saksassa, ja sodan jälkeen vuoteen 1969 saakka pidätettiin yli 50 000 homomiestä homoutensa takia. Pelätty homolaki 175 oli voimassa 1990-luvulle saakka. Kun muut vainotut ryhmät saivat valtiolta hyvityksenä korvauksia, homojen osalta pieniin korvauksiin suostuttiin vasta joitakin vuosia sitten.
Tämän päivän juhlallisuuksiin osallistuvat kulttuuri- ja mediaministeri Neumann, pormestari Wowereit, homojärjestö LSVD:n Günter Worek, homouhrien järjestöstä Albert Eckert ja ILGAsta latvialainen gayaktivisti Linda Freimane (Riian priden pääjärjestäjä).
Tämän päivän juhlallisuuksiin osallistuvat kulttuuri- ja mediaministeri Neumann, pormestari Wowereit, homojärjestö LSVD:n Günter Worek, homouhrien järjestöstä Albert Eckert ja ILGAsta latvialainen gayaktivisti Linda Freimane (Riian priden pääjärjestäjä).
Nyt jännitetään, montako tuntia tai päivää kuluu ennen kuin homomuistomerkki joutuu vandaalien uhriksi. Muistomerkin on suunnitellut taiteilijapari, tanskalainen Michael Elmgreen ja norjalainen Ingar Dragset. He elivät aikoinaan kimpassa, mutta edelleen he ovat työtovereita. He edustavat Appropriation Art -suuntaa, joka käyttää uudelleen entisiä taideteoksia, mutta uuteen tarkoitukseen. He mm. rakensivat keskelle texasilaista aavikkoa Prada-putiikin, jossa oli kenkiä ja laukkuja mutta ei sisäänkäyntiä.
Homomuistomerkki on betonia, samalla tavalla kuin holokaust-muistomerkin 2711 betonijärkälettä kadun toisella puolella. Appropriation Art on taidetta, joka viittaa osuvasti homoseksuaaliseen elämäntodellisuuteen. Homot ovat aina joutuneet "anastamaan" käyttöönsä julkista tilaa ja käyttämään omalla tavallaan. Muistomerkillä halutaan myös muistuttaa, että kaikki natsien uhrit ovat samalla viivalla, eikä voi olla niin ,että jotkut uhrit ovat tärkeämpiä kuin toiset. Kaikki ovat kärsineet. Betonipaasi on kuin lause: "Olemme samanlaisia, mutta samalla erilaisia".
Vähän muistomerkin historiaa
Ensin käytiin väittely siitä, että muistomerkki tulee noin keskeiselle paikalle Tiergartenin keskustan puoleiseen laitaan. Liittohallitus päätti monumentin rakentamisesta vuonna 1999. Vuonna 2003 sen nimi päätettiin muuttaa murhattujen lesbojen ja homojen muistomerkiksi. Suunnittelukilpailun voittivat Elmgreen ja Dragset vuonna 2006. Suunnitelmaan kuului videoruutu, jossa kaksi miestä suutelee kestosuudelmaa. Sitten lokakuussa 2006 tuli feministilehti Emma, jossa maineikas feministi Alice Schwarzer vaati, etä miesparin rinnalle on saatava myös lesbopari. (Julkinen salaisuus on ollut, että Alice asuu naisen kanssa). Tuli nimienkeruukampanja ja keskustelu siitä, vainosivatko natsit lesboja. Joidenkin mielestä ei juuri ollenkaan. He olivat alistettuja mutta ei vainottuja. Taiteilijapari teki kompromissin: kahden vuoden välein suuteleva pari vaihdetaan. Seuraavaksi siihen tulee naispari.
Taiteilija Ingar Dragset sanoo, että he halusivat muistomerkin, joka olisi kävijälle henkilökohtainen, intiimi ja ehkä myös vavahduttava kokemus, mutta ei pelkästään spektaakkeli.
(Lähteenä mm. mopo)
Homomuistomerkki on betonia, samalla tavalla kuin holokaust-muistomerkin 2711 betonijärkälettä kadun toisella puolella. Appropriation Art on taidetta, joka viittaa osuvasti homoseksuaaliseen elämäntodellisuuteen. Homot ovat aina joutuneet "anastamaan" käyttöönsä julkista tilaa ja käyttämään omalla tavallaan. Muistomerkillä halutaan myös muistuttaa, että kaikki natsien uhrit ovat samalla viivalla, eikä voi olla niin ,että jotkut uhrit ovat tärkeämpiä kuin toiset. Kaikki ovat kärsineet. Betonipaasi on kuin lause: "Olemme samanlaisia, mutta samalla erilaisia".
Vähän muistomerkin historiaa
Ensin käytiin väittely siitä, että muistomerkki tulee noin keskeiselle paikalle Tiergartenin keskustan puoleiseen laitaan. Liittohallitus päätti monumentin rakentamisesta vuonna 1999. Vuonna 2003 sen nimi päätettiin muuttaa murhattujen lesbojen ja homojen muistomerkiksi. Suunnittelukilpailun voittivat Elmgreen ja Dragset vuonna 2006. Suunnitelmaan kuului videoruutu, jossa kaksi miestä suutelee kestosuudelmaa. Sitten lokakuussa 2006 tuli feministilehti Emma, jossa maineikas feministi Alice Schwarzer vaati, etä miesparin rinnalle on saatava myös lesbopari. (Julkinen salaisuus on ollut, että Alice asuu naisen kanssa). Tuli nimienkeruukampanja ja keskustelu siitä, vainosivatko natsit lesboja. Joidenkin mielestä ei juuri ollenkaan. He olivat alistettuja mutta ei vainottuja. Taiteilijapari teki kompromissin: kahden vuoden välein suuteleva pari vaihdetaan. Seuraavaksi siihen tulee naispari.
Taiteilija Ingar Dragset sanoo, että he halusivat muistomerkin, joka olisi kävijälle henkilökohtainen, intiimi ja ehkä myös vavahduttava kokemus, mutta ei pelkästään spektaakkeli.
(Lähteenä mm. mopo)
Tageszeitung yrittää arvailla, mikä suudelmakuva uudessa muistomerkissä on. Olisiko se tämä ranskalainen suudelma?
http://www.taz.de/1/leben/alltag/artikel/1/der-kuss-im-busch/
http://www.taz.de/1/leben/alltag/artikel/1/der-kuss-im-busch/
Neljäsataa vierasta oli kutsuttu muistomerkin paljastustilaisuuteen. Frankfurter Rundschaun sivuilla on videoraportti muistomerkistä
http://www.zoomin.tv/asx/dsp_asxplaylist.cfm?id=285588&pid=frankfurter&quality=2&WMCache=0&iebr=1
http://www.zoomin.tv/asx/dsp_asxplaylist.cfm?id=285588&pid=frankfurter&quality=2&WMCache=0&iebr=1
Kutsukortista riita
Uuden homomuistomerkin avajaisiin liittyy kaikenlaista - myös pieni skandaalin poikanen. Kutsukortti avajaistilaisuuteen oli alunperin tarkoitus tehdä niin, että siinä on kuvana suutelevat miehet. Kuitenkin tilaisuudessa puhuva kristillisdemokraattinen kulttuuriministeri Neumann esti sellaisen kuvan kutsukortissa. Monumentin suunnitellut taiteilijapari sanoo, että tämä kuvaa homoseksuaalien tilannetta. Homot hyväksytään, mutta heitä ei haluta nähdä.
Taiteilijapari Elmgreen&Dragset kertovat muistomerkistään
Oli vaikea päätös lähteä mukaan suunnittelukilpaan. Julkiset muistomerkit ovat useimmiten hyvin staattisia, samalla kun muistomerkkien ympäristö koko ajan muuttuu. Vuosikymmenien päästä tällainen muistomerkki näyttää tosi vieraalta muuttuneessa ympäristössä. Toisaalta tämä oli ainutkertainen tilaisuus suunnitella julkinen visuaalinen merkki, joka kestää ja jonka viranomaiset ovat hyväksyneet ja joka ilmentää homoseksuaalista identiteettiä. Jopa sellaisessa kaupungissa kuin Berliinissä, jossa on suuri homo- ja lesboväestö, ei ole mitään muuta julkisessa tilassa olevaa taideteosta, joka kertoisi tästä vähemmistöstä. Erikoista, eikö vain.
Sitten tuli tämä riita Emma-lehdessä lesboista natsien uhreina. Mutta vikaan mentiin siinä, että kahta miestä kuvaava filminpätkä kuvaisi kaikkia homoja yleisesti. Ei, se kuvaa vain kahden miehen tunnesuhdetta. Se kuva ei voi millään edustaa kaikkia homoja, nuoria, vanhoja, laihoja lihavia, vaaleita, tummia. Homot ovat hyvin monenlaisia. Mutta tuo keskustelu lesboista oli siinä mielessä hyvä, että kahden vuoden kuluttua filmi vaihdetaan, ja taas muistomerkki saa runsasta huomiota. Ensin jury katselee sopivat filmit ja sitten päätetään siitä, mikä muistomerkkiin valitaan. Muistomerkki elää uudella tavalla, kun sitä kahden vuoden välein joudutaan uudistamaan.
http://www.taz.de/1/leben/kuenste/artikel/1/eine-liebesszene-sonst-nichts-1/
Uuden homomuistomerkin avajaisiin liittyy kaikenlaista - myös pieni skandaalin poikanen. Kutsukortti avajaistilaisuuteen oli alunperin tarkoitus tehdä niin, että siinä on kuvana suutelevat miehet. Kuitenkin tilaisuudessa puhuva kristillisdemokraattinen kulttuuriministeri Neumann esti sellaisen kuvan kutsukortissa. Monumentin suunnitellut taiteilijapari sanoo, että tämä kuvaa homoseksuaalien tilannetta. Homot hyväksytään, mutta heitä ei haluta nähdä.
Taiteilijapari Elmgreen&Dragset kertovat muistomerkistään
Oli vaikea päätös lähteä mukaan suunnittelukilpaan. Julkiset muistomerkit ovat useimmiten hyvin staattisia, samalla kun muistomerkkien ympäristö koko ajan muuttuu. Vuosikymmenien päästä tällainen muistomerkki näyttää tosi vieraalta muuttuneessa ympäristössä. Toisaalta tämä oli ainutkertainen tilaisuus suunnitella julkinen visuaalinen merkki, joka kestää ja jonka viranomaiset ovat hyväksyneet ja joka ilmentää homoseksuaalista identiteettiä. Jopa sellaisessa kaupungissa kuin Berliinissä, jossa on suuri homo- ja lesboväestö, ei ole mitään muuta julkisessa tilassa olevaa taideteosta, joka kertoisi tästä vähemmistöstä. Erikoista, eikö vain.
Sitten tuli tämä riita Emma-lehdessä lesboista natsien uhreina. Mutta vikaan mentiin siinä, että kahta miestä kuvaava filminpätkä kuvaisi kaikkia homoja yleisesti. Ei, se kuvaa vain kahden miehen tunnesuhdetta. Se kuva ei voi millään edustaa kaikkia homoja, nuoria, vanhoja, laihoja lihavia, vaaleita, tummia. Homot ovat hyvin monenlaisia. Mutta tuo keskustelu lesboista oli siinä mielessä hyvä, että kahden vuoden kuluttua filmi vaihdetaan, ja taas muistomerkki saa runsasta huomiota. Ensin jury katselee sopivat filmit ja sitten päätetään siitä, mikä muistomerkkiin valitaan. Muistomerkki elää uudella tavalla, kun sitä kahden vuoden välein joudutaan uudistamaan.
http://www.taz.de/1/leben/kuenste/artikel/1/eine-liebesszene-sonst-nichts-1/
Myös Setan puheenjohtaja blogissaan muistuttaa tänään, miten tärkeä Berliiniin homomuistomerkki on, ettei Euroopan historiaa unohdettaisi.
http://setanpj.wordpress.com/2008/05/28/berliinin-muistomerkki/
http://setanpj.wordpress.com/2008/05/28/berliinin-muistomerkki/