I feel the light betray me

Kirjoitin äidille sähköpostia:

Moi äiti <3

Kirjoitan nyt sitten mailia kun ei jotenkin saa sanotuksi asioita ääneen. Ei ole sinun vika vaan kai minun pään, emt.

Minuu pelottaa. Pelottaa että asiat menee ihan solmuun kun en saa tehtyä niille mitään, istun vaan ja katson miten kaikki menee päin helvettiä eikä se oikeastaan edes kiinnosta hirveästi. En välitä. Ja silti pelkään, pelkään sitäkin että nyt kun Taijan kanssa on hyvä olla ja kaikki tuntuu luontevalta, siltä että näinhän sitä ollaan aina ja aina, pelkään kuitenkin että jos joskus olenkin eri mieltä. En tiiä. Ihan tyhmää, tiiän.

Tuntuu vaan niin naurettavalta välillä. Voit ehkä - en tiiä - kuvitella miltä minusta tuntuu etten saa tehtyä mitään. Etten suoritettua kursseja nelosilla ja vitosilla, niin kuin oon aina saanut. Tulee semmoinen olo että oon ihan turha ja typerä, pelkästään laiska ja paska. Varsinkin kun pystyy kuitenkin kivoja asioita tekemään niin kuin menemään Tallinnaan ja siinäkin oli niin paljon säätöä..vaikka kyllä siinä passia hakiessa tuntui siltä että ei jaksa mitään, halusi vain ryömiä maton alle ja jäädä sinne. Tuntuu siltä ettei ansaitse sairastaa kun se vain sotkee kaikki asiat. Että ei parannu vain siksi ettei halua eikä siksi että ei jaksa, siksi että paraneminen tästä ei vaan ole niin nopeaa.

Ikävä kirjojen lukemista. Mutta (tänään hoksasin) yhdistän kirjat jotenkin kouluun ja siihen miten se ei etene, kirjastoalaa kuitenkin kun lukee ja niin. Joten ajatus kirjojen lukemista ahdistaa, ruudulta pystyy kyllä lukemaan ihan hyvin. Hölmöä.

Mutta niin. Tiedän kuulostavani paremmalta, välillä voinkin paremmin, tuntuu että tulevaisuudessa jossain on valoa. Tai että yleensä on jokin tulevaisuus, kaikkina päivinä ja hetkinä ei ole sitäkään. Kuitenkin. Tuntuu että haluan päästä sinne valoon mutta..en tiiä. En jaksaisi ryömiä eteenpäin, siinäkin on tekemistä että pysyy paikallaan. Ja se hävettää. Siksi en saa sanottua sitä puhelimessa, hävettää olla niin väsynyt ja huono. Ajattelin kertoa sairaslomastakin vasta kun sitä on saanut ihan vain siksi että hävetti. Te kuitenkin yritätte kaikkenne minun eteeni eikä koskaan oo rahaa mihinkään kun pitää elättää minua ja sitten en tee mitään. Loisin. Ja sitten kun saan rahaa niin ostan kaikkea typerää, kallista ruokaa tai piirrettyjä (Bambi oli pakko korjata viidellä eurolla mukaan Prismasta -.-) ihan vain siitä riemusta että tekee oikeasti jotain mielikin, että haluaa jotain. Sekin on aika harvinainen tunne, ollut pitkään.

Onneksi nyt on Taija. Se tietää näistä kelajutuista ja sossujutuista ja kaikesta, osaa auttaa tarvittaessa. Ehkä mä selviän, ehkä en. Mutta sen tiedän että en vaan jaksa repiä itestäni tämän enempää, riittää se sitten tai ei. Jos ei riitä niin sitten katsotaan mitä tehdään, vasta sen jälkeen. Tosi fiksua, mutta kun ei muuta voi.

Yritä kestää. <3