Nousin sängystä kirjoittamaan tätä kun sain inspiraation, herätyksen tai mikä onkin.
Olisiko ollut Famessa kun nuoret näyttelijänalut kertoivat ryhmälle suurimpia traumojaan. Haluan kertoa nyt omani, siinä järjestyksessä kun muistan niiden tapahtuneen.
Ensimmäinen oli kun täytin kahdeksan. Muistan että niihin juhliin panostettiin aika tavalla, olivathan ne ensimmäiset varsinaiset lastenjuhlat kouluaikanani (olen tammikuun lapsi, siis aloitin koulun sinä vuonna kun olin täyttänyt jo seitsemän). Muistan että kutsukortteihin liimattiin kiiltokuvia, keltaisia ja vaaleanpunaisia ruusuja ja orvokkeja. Ne kirjoitettiin lilalla tussilla, ohuella.
Kutsuin koko luokan. 25 oppilasta minun lisäkseni. Ja kuten Saaralle kävi (olen yhä varma että Maija on tehnyt sen kappaleen minun synttäreistäni) kävi myös minulle, juhliin tuli vain yksi. Paras kaverini Juha. Muistan että oli ihan helvetin paha mieli, äiti oli tehnyt kauheasti kaikkea hyvää - kukaan ei ilmoittanut ettei tule - ja kaksi kakkua kahdeksikon muotoon, olin niin ylpeä ja minulla oli uudet vaatteet.
Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että minusta ei pidetä. Meni monta monta monta vuotta (jotain..12 tai 13) että pystyin edes ajattelemaan koko juttua itkemättä.
Seuraava trauma taisi tulla saman vuoden vappuna. Koulussa oli naamiaiskilpailut ja minulla oli ruskea samettihame, kissanhäntä jonka äiti oli tehnyt ja valkoinen kissanaamari (jota etsittiin tuntitolkulla, mistään ei löytynyt kissanaamareita enää kun olimme hakemassa). Sitten me osallistujat kävelimme tuomaroitaviksi ja kaikki minun edelläni olleet pääsivät jatkoon ja siirtyivät vähän sivummalle riviin. Muistan että sanoin mikrofoniin mitä esitän ja että opettaja sanoi jotain jota en kunnolla kuullut. Kävelin tyytyväisenä sinne samaan riviin ja sitten minut tultiin hakemaan sieltä pois. En ollutkaan päässyt jatkoon, jouduin kävelemään takaisin paikalleni ja jotkut tai kaikki, en muista kun häpeä humisi korvissa, nauroivat.
Seuraava oli joskus kolmannella luokalla. Olimme siskon kanssa kaksin kotona ja meille soitti joku mies. Sisko vastasi ja jutteli hetken ja pyysi sitten minut puhelimeen kun ei ollut itse halunnut osallistua hassujenpuhumiskilpailuun jossa voi voittaa tonnin. Mies sitten kähisi että jos olisi minä ja kymmenen kaveria mitä me sille tekisimme. Mihin istuisimme. Olin sen verran pentu etten tajunnut mistä on kyse ja oli vain hirveän hassua kihertää että naamalle~ ja kun kysyi että eikö mitään hassumpaa paikkaa keksi niin mumisin että palleille mutta se ei saanut selvää ja. En muista miten puhelu päättyi, en tiedä muistaako sisko koko juttua enää, en muista olenko kertonut tästä kellekään. Paitsi keksissä muuten olen. Meni muutama vuosi ja kun tajusin vähän paremmin niin..en tiedä, en muista. Tuntui pahalta, hävetti.
Neljäs tai viides luokka. Olin tönäissyt jotakuta tyttöä joka oli haukkunut siskoani ja hän kanteli Leenalle ja Helille. Minua vuotta nuorempia, vuotta siskoani vanhempia. Kun olimme kotimatkalla - sisko oli tullut vastaan pyörällä - koulusta ja ohitimme kadun jolla naapurukset Leena ja Heli asuivat, ne kävivät äkkiä kimppuun. Potkivat ja löivät, löin takaisin ja nappasin siskon pyörän, poljin karkuun. En muista löivätkö ne sitäkin, eivät varmaan, kun minulle olivat kostamassa. Siinä muuten mitään, mutta Leena oli minun ja siskon parhaita kavereita. Eniten hävettää se että menin karkuun.
Yläaste. Koko peruskoulun jatkuneen kiusaamisen kulminoituminen seiskaluokalla. Että se oli kamalaa aikaa, muut juttelivat minulle muka kaverina, manipuloivat minut käyttämään jotain harvinaisempia tai sivistyssanoja ja sitten nauroivat niille keskenään. Tämä ei satuttanut ennen kuin minulle kerrottiin asiasta.
Ei ensimmäistäkään kaveria johon voi luottaa. Jos erehdyin kertomaan tytöille kenestä pojasta tykkäsin niin tieto levisi minuutissa.
Pojat hakeutuivat seuraani kyllä, ainoastaan ärsyttääkseen ja saadakseen minut käyttämään aivojani pilkallisiin huomautuksiin ja läpsimään näpeille. Jotta voivat taas nauraa keskenään reaktioilleni, en oikein ymmärrä että mikä siinä oli niin hauskaa.
Kun täytin viisitoista, kutsuin Minjan ja Suskin meille. He jopa tulivat ja oli ihan hauskaa, kunnes seuraavana aamuna kun olimme keskenämme kotona ja kävin vessassa huoneeseeni oli tyhjennetty pullollinen Laura Biagiottin Lauraa. Äidin lempihajuvesi, kallis pullo, hirveä lemu ja minä olen allerginen voimakkaille hajuvesituoksuille. Tästä seurasi katkera riita perheidenkin välille, en muista enää miten se lopulta selvisi. Onneksi tehokas tuuletus auttoi eikä haju jäänyt esmes huokoisiin kattorakenteisiin. (Ja tämä riita toki käännettiin koulussa välitunneilla sitten niin että minä olin pahis kun kerroin asiasta ja minun perheeni otti koteihin yhteyttä ja Minjan isä rikkoi kahvinkeittimenkin suutuspäissään. Ja minä pieni sain siitä huonon omatunnon.)
Me olimme köyhiä. Olemme yhä alempaa keskiluokkaa mutta nykyään on varaa pitää useampia kuin yksiä ehjiä farkkuja kerrallaan omistuksessaan. Silloin ei ollut, ja kuten isoreisiset tietävät ne kuluvat helposti puhki sisäreisistä. Näin kävi minullakin ja jos ei juuri silloin ollut rahaa ostaa uusia ja vanhoja ei saanut paikattua, ei voinut mitään. Yhdellä historiantunnilla (istuin etupulpetissa) luokka alkoi vähitellen nauraa yhä enemmän. Nauru tarttuu minuun helposti ja kihersin mukana tietämättä että miksi. Kun opettaja kysyi mikä on niin hauskaa joku keksi sanoa että Höylänen pelleilee. Selvisi vasta koulupäivän jälkeen kun luokan ylimielisin tyttö tuli sanomaan että tiesinkö että housuni ovat rikki. Sanoin että tiesin juu. Ja sain vielä vähän myöhemmin tietää että katkenneita lankoja oli roikkunut näkyvillä ja koko luokka nauroi sille, ja sille että nauroin mukana selvästi tietämättä minkä takia.
Sitten menikin jonkin aikaa..lukiossa ihmiset olivat ihmisiksi ja oli kauhean hauskaa. Mutta teatterilla, yksissä ensi-iltabileissä, olisinko ollut jotain 19 vai 20 vai 21. Olin rakastunut Tarmoon, korviani myöten, ja minä ja Lasse (tyttö) sitten sopivassa humalassa keksimme että hei, suuteleminen on kiva harrastus. Ja kävimme myös Tarmon kimppuun ja huolella. Loppuilta menikin satunnaisissa iskuissa ja jossain kohtaa eksyimme miesten vessaan, Lasse nuohosi toisella puolen kaulaa ja minä toisella. Emme kumpikaan olisi menneet mitenkään pidemmälle sen kanssa, varsinkin kun poika oli varattu, mutta taas kerran kuulin kuukausia myöhemmin että tämä Tarmo-herra oli sitten juorunnut puolelle teatteria että oli vain "leikkinyt meidän tunteillamme" kun olimme niin "valmiita vaikka mihin" vaikka oli selvää, että se oli vain yhteistä hauskanpitoa. Pitipä vain herran saada pönkittää miehistä egoaan tj, en tiedä. En välitäkään, oikeastaan, enää.
Noni, enää ei tule muuta mieleen. Siinä ovat minun kipupisteeni ja ne joita eniten häpeän, kaiken maailman nähtävillä. On muitakin, pikkujuttuja, jotka lähes kaikki liittyvät siihen että jossakin yhteisössä minusta ei pidetä. Moi olenko miellyttäjä. :D
Jos kömpis nyt takaisin nukkumaan. Ei kyllä väsytä mutta ei ole muutakaan tekemistä..poikkean keksillä vielä. Jåå.
