tommy87

Menin vähän sekaisin luettuani Aboan tämänpäiväisen blogauksen. Tänään piti lukea ahkerasti pääsykokeisiin ja tehdä ahkerasti kaikkea muutakin, mutta nyt olen lähinnä itkeskellyt täällä koko aamun.

Mummollani on alzheimer. Tiedän, etten ole käyttänyt hänen viimeisiä vuosiaan lainkaan parhaalla tavalla. Kukaan perheessäni ei ole. On jo pitkään tuntunut siltä ikään kuin suojelisivat itseään tapahtuvalta. Isälläni ja hänen veljellään kesti mahdottoman pitkään hyväksyä asian laita. Siinä tuli itse sitten hyväksyttyä asiaa vähän muidenkin puolesta ja vähän liian nopeasti.

Olen suhtautunut faktapohjalta asiaan. Siinä missä isäni pitkään kielsi asian todellisen laidan itseltään, minä ajattelin mummoni eläneen pitkän ja hyvä elämän, ja että tällaista sattuu, kun elää vanhaksi. Olisi kai pitänyt elää ne tunteetkin jossain vaiheessa.

Hän soitti minulle toissapäivänä. Hän kertoi tulleensa onnelliseksi saadessaan puhua kanssani. Lupasin tulla käymään pian ja huomenna olenkin jo menossa. Aion halata häntä pitkään ja kertoa, että hän on tärkeä.

Ulkona oli +4 astetta ja silti kaikki oli puoleenpäivään saakka kuurassa. Ihan hassua.

Koiralla on sitä hauskempaa, mitä kosteampi sää on. Poislukien suoranainen sade. Vilistelee joka paikassa tuoksujen perässä eikä ole tavallisuudesta poiketen lainkaan kiinnostunut kepeistä, roskista eikä jokaisen polun tarjoamasta mahdollisuudesta uuteen seikkailuun. Ei, kun ilma on tarpeeksi kostea, on aika tuoksutella kaikki maailman hajut ja seurata niitä päättömästi joka suuntaan. Normaalisti se saisi lähimetsissä jolkotella omia teitään, mutta nyt pitää juoksujen vuoksi mennä kiltisti narun jatkona. Yhteisymmärryksemme joutuu siis välillä koetukselle, kun en jaksaisi itse ihan jokaista rottaa alkaa jäljestää.

Kännykameralla otetut kuvat onnistuivat sittenkin.
"Ripsiä männyssä":D

pöh. täähän pienentää kuvaa itsestään. mut klikkaamalla näkee ne ripsetkin:D

Kävin tänään serkkuni kanssa mummon luona. Ei ollakaan oltu siellä kahdestaan kylässä noin 15 vuoteen. Mummolla on alzheimer, eikä hän asu kotona enää seuraavaa talvea. Tämän piti olla jo viimeinen, mutta kai asiat sitten vielä sujuivat niin hyvin, ettei kukaan rohjennut tehdä päätöstä palvelutaloon muuttamisesta. Huomasimme kummatkin, kuinka hän oikein korostaen mainosti, että löytää kaikesta huolimatta aina kotiin, eikä ole lähtenyt väärään suuntaan. Eli toisin sanoen hän on eksynyt kerran, tai useammankin.

Yllättäen alzheimer-mummoni muistaa puoliskoni ja pitää hänestä erittäin kovasti. Hän on kyllä muutenkin tainnut ymmärtää jutun juonen, mutta sairaudesta johtuen ei kuitenkaan ole ymmärtänyt. Ymmärrätteköhän?

On aina vähän sekaisin, kun tulee mummolasta. Ei oikein tiedä, mitä tuntee. Kai se harmittaa, kun mummo menee huonommaksi, eikä koskaan oikein oppinut tuntemaan häntä. Tuleva pelottaa. Vaikka tietää, mitä pitää odottaa, niin eihän sitä silti ymmärrä. Mummoa tulee ikävä..

Olipas jänskät hetket eilen. Emme saaneet vieläkään maakuntaamme vihreää edustajaa, mutta edistystä edelliseen oli taas tapahtunut paljon, joten on kai syytä olla hieman tyytyväinen. Jäi vain niin tosi hilkulle.

Tuntui tosi hyvältä saada kiitos ehdokkaalta, jonka mainoksia jaoin. Erityisesti se, että osanottoni oli antanut loppumetreille myös henkistä tsemppiä oli tosi kiva kuulla. (Mitä sitä nyt kannattaa huppelissa olevan poliitikon puheista uskoa, mutta hyvä mieli tuli silti:D) Ehkä uskottavuutta lisäsi olematon budjetti ja piskuinen avustajajoukko, mutta ääniä tuli siitä huolimatta rutkasti. Kunnallisvaaleissa sitten taas.. :D

Aboa haasteli mua seuraavanlaiseen:

"Bloggaajan, joka on haastettu, pitää kertoa kuusi asiaa, joista _pitää_ itsessään ja elämässään, mielellään vähän erikoisempia, kuin vain työ, mies yms... Tämän jälkeen pitää haastaa kuusi bloggaajaa (joko täältä tai Ranneliikkeen ulkopuolelta) ja ilmoittaa haastetuille siitä, että hänet on haastettu ja mistä saa lisätietoja. Kerro myös säännöt omassa blogissasi."

hmph. Varsinkin, kun Aboalla itsellään oli jo tosi monta mullekin sopivaa vastausta. Mutta koitan keksiä jotain muuta.. :D

1. Pidän omasta mielikuvituksestani ja siitä, että pystyn huvittamaan itseäni päivät pitkät. Tähän alle menee ehkä sekin, että intissä opin tsemppaamaan itseni vaikka mistä suosta huumorin avulla. (kahdesti myös ihan kirjaimellisesti)

2. Tykkään, kun parhaiden ystävieni kanssa voi puhua vaikka kuinka rumia juttuja. Ja siitä, että ne jutut vaan paisuu. Ja siitä, kuinka niille nauretaan yksin ja yhdessä vielä vuosia myöhemminkin.

3. Luulen tuntevani itseni jo aika hyvin. On ollut kivaa huomata, kuinka ikä on tuonut jo vähän viisautta huomata viat myös itsessään. On jo helpohkoa pyytää anteeksi.

4. Pohjalaisluonne. Sisältää monia mielestäni erittäin oivallisia piirteitä, jotka eivät aina oikein meinaa sopia yhteen tuon puoliskoni pohjois-kainuu+savo -luonteen kanssa. Tiesittekö muuten, että savolaiset on niin kieroja, että kun ne syö naulan, se tulee ulos ruuvina? ;)

5. Olen naarastiikeri.

6. Uskallan olla reilusti oma itseni. Intti olikin siinä mielessä vähän kova pala, sillä koin, ettei siellä kannata ehkä paljastaa itsestään ihan kaikkea. Onneksi kukaan ei kysynyt seurustelenko, vaan muotoilu oli aina "onko sulla tyttöystävää?". Ja eihän mulla ole:D

Alkaa hiljalleen vähän jännittää nuo tulevat vaalit. Jännittää ja oikeastaan jo kyllästyttääkin. On tullut seurattua kaikki mahdolliset ohjelmat ja lehtijutut, ja tuntuu, että voisi tuon puoliskonkin kanssa puhua vaihteeksi jostain muustakin kuin vaaleista. Ja onpa tullut nähtyä untakin muutama kerta. Huomenna käyn jakamassa vielä viimeiset 500 vaalimainosta ja sitten sunnuntaina vaalivalvojaisiin. Sen jälkeen poliittiinen aktivoituminen saakin taas riittää hetkeksi.

On tullut hyvä mieli, kun on saanut tehdä edes vähän niiden asioiden puolesta, jotka kokee tärkeäksi.

Oikeastaan mun piti kirjoitella kevään merkeistä luonnossa, eikä itsessäni, mutta tulipahan eksyttyä vähän aiheesta..

Hortus, mulla onkin pussillinen noita palavanrakkauden siemeniä. Jonkin sortin iriksiä on rannoilla ja joku pioni sitkutteli ainakin vielä viime kesänä penkissä. Tuo kultapallo on kyllä mahtava ja se on ollutkin vähän mielessä. Tiedän paikankin sille jo:D

Oliko talvi lyhyt? Oliko lunta jotenkin vähän aikaa?
Miksi kevät tuntui tulevan tänä vuonna niin yllättäen?

Vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, etten taida itsekään enää muistaa millaista arkea elettiin vuosi sitten.
On tullut pieni ja karvainen perheenlisäys, päähän mustavalkoinen lakki, syksylle opiskelupaikka, vasempaan nimettömään sormus, taskuun sotilaspassi ja viimein saimme myös asuntomme kokonaan vain meidän käyttöömme.

Aamulla mietin sitä, kuinka hassua oli olla rakastuneena silloin joskus. Saattoi olla toisen kainalossa monta tuntia nukahtamatta, vain nauttien olosta. Saattoi hellitellä tuntikaupalla ja puhua tuntikaupalla nättejä. Ja olla onnellinen sillä tavalla niin kuin rakkauselokuvissa ollaan.

Ollaanhan tässä tietysti nytkin koko ajan enemmän tai vähemmän rakastuneita, mutta ehkä sen ensirakastumisen kaltaiset ajat ovat jo ohi? Kaukana taitaa olla se, kun halusi nukkumaan mennessä vain pidellä toisesta kiinni, vaikka kuinka oli jo käsi puutunut tai niskoihin sattui..

Oli hienoa tänään huomata, että nuo kaivatut tunteet saattavat myös ihan aidosti nousta hetkeksi pintaan. Tänään se oli tuoksu, joka muistutti hetkeksi kaikesta onnesta, mitä olen elämääni saanut. Täsmälleen sama tuoksu, joka nyt kumpusi lenkkipolullani, oli kolme vuotta sitten poikaystäväni asunnon pihapiirissä satojen kilometrien päässä täältä. Ihanaa tietää, että voin yrittää napata tuon tuoksun myös tulevina keväinä muistojeni tueksi.

Samalla, kun seurailee luonnon kevätpuuhia, on kiva huomata myös itse heräilevänsä talvihorroksesta.

Miehet istuttivat puun:

Enpä olisi ikinä uskonut kiintyväni materiaan.. Tässä tapauksessa autoon, joka ei edes enää ollut omani. Olen siitä jo luopunut reilu vuosi sitten, mutta se on siitä huolimatta ollut meillä melkeinpä päivittäisessä käytössä, sillä myin sen aikoinaan appiukolleni. Joka tapauksessa se oli ensiautoni ja siihen liittyy niin paljon hauskoja muistoja ja kokemuksia, että ikävä tulee ihan oikeasti. Eipä taida toista samanlaista enää tulla.. ei ainakaan loppumattomalla jälkikäynnillä (kavereiden kesken After Burn) ja rallikytkimellä.

Nyt entinen laatuauto, urheilullinen mutta silti herrasmiesmäinen peli, on aika mennyttä kalua. Tuurilla se on tainnut viimeiset katsastuksensa muutenkin läpäistä.

Huomenna se viedään romuttamolle. Puoliskoni suree, ettei päästä nyt autolla paikasta toiseen. Itse suren sitä, ettei ole enää uskollista, mahtavalla persoonalla varustettua ystävää, joka kaikesta huolimatta pelitti aina.. ainakin pienen juttutuokion jälkeen!

Putken viimeinenkin osa sanoi lopulta sopimuksensa irti:

Näin ensi töikseni vastaan siis Hortuksen haasteeseen, jossa pitää kertoa kuusi erikoista piirrettä itsessään. Saas nähdä riittääkö sen jälkeen sitten enää mitään muuta kirjoitettavaa:D

1. Syön koiran kanssa kilpaa auringonkukansiemeniä. Tosin taidan yleensä voittaa, sillä se ei ota niitä ilman, että annan.

2. Keksin hirveästi lempinimiä lähipiiriini kuuluville. Niitä tulee jatkuvalla syötöllä ja myös käytän niitä koko ajan.

3. Suunnitelen mielessäni unelmien taloa, remonttia milloin kenenkin asuntoon, sisustuksia, puutarhoja, autoa.. ihan mitä vaan kivaa. Muuten ihan mukava harrastus, mutta nukkumaan mennessä hieman rasittava, kun pitäisi saada unta ja mielessä pyörii vain jotkut uudet lattiat mökille tai pensasruusut porukoille..

4. Esiinnyn itsekseni.

5. Suhteessamme on kolmas osapuoli, nimeltänsä Rauno Raakku, jonka äänellä kumpainenkin voi sanoa melkeinpä mitä tahansa toisen loukkaantumatta. Ihan kätevää, jos kokee, että perinteinen vihjailu ei syystä tai toisesta jossain asiassa tepsi.

6. Unohdin kokonaan viimeisen jutun, kun aloin seurata ikkunasta oravien reviirisotaa..