Oliko talvi lyhyt? Oliko lunta jotenkin vähän aikaa?
Miksi kevät tuntui tulevan tänä vuonna niin yllättäen?
Vuoden aikana on tapahtunut niin paljon, etten taida itsekään enää muistaa millaista arkea elettiin vuosi sitten.
On tullut pieni ja karvainen perheenlisäys, päähän mustavalkoinen lakki, syksylle opiskelupaikka, vasempaan nimettömään sormus, taskuun sotilaspassi ja viimein saimme myös asuntomme kokonaan vain meidän käyttöömme.
Aamulla mietin sitä, kuinka hassua oli olla rakastuneena silloin joskus. Saattoi olla toisen kainalossa monta tuntia nukahtamatta, vain nauttien olosta. Saattoi hellitellä tuntikaupalla ja puhua tuntikaupalla nättejä. Ja olla onnellinen sillä tavalla niin kuin rakkauselokuvissa ollaan.
Ollaanhan tässä tietysti nytkin koko ajan enemmän tai vähemmän rakastuneita, mutta ehkä sen ensirakastumisen kaltaiset ajat ovat jo ohi? Kaukana taitaa olla se, kun halusi nukkumaan mennessä vain pidellä toisesta kiinni, vaikka kuinka oli jo käsi puutunut tai niskoihin sattui..
Oli hienoa tänään huomata, että nuo kaivatut tunteet saattavat myös ihan aidosti nousta hetkeksi pintaan. Tänään se oli tuoksu, joka muistutti hetkeksi kaikesta onnesta, mitä olen elämääni saanut. Täsmälleen sama tuoksu, joka nyt kumpusi lenkkipolullani, oli kolme vuotta sitten poikaystäväni asunnon pihapiirissä satojen kilometrien päässä täältä. Ihanaa tietää, että voin yrittää napata tuon tuoksun myös tulevina keväinä muistojeni tueksi.
Samalla, kun seurailee luonnon kevätpuuhia, on kiva huomata myös itse heräilevänsä talvihorroksesta.
Miehet istuttivat puun:
