Menin vähän sekaisin luettuani Aboan tämänpäiväisen blogauksen. Tänään piti lukea ahkerasti pääsykokeisiin ja tehdä ahkerasti kaikkea muutakin, mutta nyt olen lähinnä itkeskellyt täällä koko aamun.

Mummollani on alzheimer. Tiedän, etten ole käyttänyt hänen viimeisiä vuosiaan lainkaan parhaalla tavalla. Kukaan perheessäni ei ole. On jo pitkään tuntunut siltä ikään kuin suojelisivat itseään tapahtuvalta. Isälläni ja hänen veljellään kesti mahdottoman pitkään hyväksyä asian laita. Siinä tuli itse sitten hyväksyttyä asiaa vähän muidenkin puolesta ja vähän liian nopeasti.

Olen suhtautunut faktapohjalta asiaan. Siinä missä isäni pitkään kielsi asian todellisen laidan itseltään, minä ajattelin mummoni eläneen pitkän ja hyvä elämän, ja että tällaista sattuu, kun elää vanhaksi. Olisi kai pitänyt elää ne tunteetkin jossain vaiheessa.

Hän soitti minulle toissapäivänä. Hän kertoi tulleensa onnelliseksi saadessaan puhua kanssani. Lupasin tulla käymään pian ja huomenna olenkin jo menossa. Aion halata häntä pitkään ja kertoa, että hän on tärkeä.