tällaista elämä on

Melkoinen maanantai taas ollut.
Ihan hyvässä kylläkin, mutta silti taas jotenkin niin raskas. Yritys oli kova salille pääsemisen kanssa, istuin jo pukuhuoneessa salikamoissa ja odotin seuralaistani saapuvaksi, mutta koska aikatauluissamme oli virhe, päätimme siirtää salin toiseen kertaan. Vaihdoin siinä sitten vain, vieressä heiluneen daamin ihmetykseksi, takaisin normikamoihin ja lähdin kahville. Pikku-lokin, pastorin ja serkun kanssa tulikin sitten muisteltua menneitä. Ja ylpeä saan kyllä olla kerrankin seurueestamme, sillä kykenimme välttämään oluen houkutuksen.

Nyt kun p-l on täällä takaisin on kaikki oikeasti vaan niin kohdallaan. Samanlaiset huonot jutut vieläkin ja paljon naurua. Tätä olen odottanut niin kauan. Teinien käyttämää ilmaisua lainaten; perus!

Raskaaksi tämän päivän on tehneet ajatukset. Kun koko ajan tunnun miettivän sitä että mitä sanottavaa minulla nyt sitten haamulleni onkaan. Monta kertaa olen jo tarttunut puhelimeen ja hahmotellut mielessäni keskustelunavausta ja viestin muotoa, mutta joku kuitenkin pitää vielä kiinni siitä ajatuksesta, että ei. Ei kannata. Kun en tosiaankaan tiedä onko se sanottava mitenkään merkityksellistä sille haamulle. Jotenkin tuntuu vain että pitäisi selittää. Sitä miksi käyttäydyn näin, miksi en halua toista elämääni ja miksi tunnen itseni niin loukatuksi.

Itselle nuo ajatukset ovat vesiselviä, hetkittäin ainakin…

Ei ole helppoa tämän pään kanssa. Tai ajatusten. Sillä muuten olo on tasapainoisempi kuin pitkiin aikoihin ja hyvä mieli muutenkin. Ehkä pitää vain kirjoittaa kunnon vanhanaikainen kirje. Sitä voin sitten huoletta pyöritellä käsissäni, pelkäämättä että painan vahingossa LÄHETÄ-painiketta ja hoblaa, sinne meni… Niin käy tarpeeksi usein muutenkin. ;)

Maanantai. Todellakin.
Ensimmäisenä töissä vastassa väärin säädetty tuoli ja pöytä, sekä jotenkin ihmeen kaupalla sytytetty lamppu, jota en yletä sammuttamaa, ilman että seison pöydän reunalla. Ihanaa palata aina töihin, kun joku kesäapulainen on lainannut paikkaani..

Sähköposteja ja tekemättömiä hommia odotti myös kiitettävä määrä. Totta kai tavallaan oma vika, kun kerran yllättäen jouduin jäämään sairaslomalle, eikä kukaan muukaan noita minun töitäni voi tehdä, etenkin kun ne on jossain salasanojen ja avainten takana. Mutta mikäs tässä. Menee tämä päivä ainakin purkaessa näitä asioita ja järjestäessä keskiviikkoista muuttoa. Mitä tuskin tapahtuu, sillä meidän toimitilavastaava on yhdenlainen pikkuvikkelä napoleon-kompleksista kärsivä muka-haa-haa-hauska pikku ukon käppänä, jonka toimesta ei mitään tapahdu, ilman uhkailua. Kiva olla täällä heti loman, HUPS! saikun jälkeen, uhkailemassa jollakin sementtikengillä. Melkoista alamaailman toimintaa joutuu siis harrastamaan.

Töissä on myös kurjaa se, että täällä ei tuo naamakirja toimi kunnolla. Koska siis eikö olekin niin että työpäivän aikana pitää pystyä myös huoltamaan sosiaalista elämäänsä?? *hörps kylmää kahvia*

Tässä olen nyt pari päivää painiskellut mielessäni erään ihmisen kanssa. Tai tarkemmin kuin ajattelee niin kahden ihmisen kanssa. Toinen on siis tämä menneisyyteni haamu, joka edelleen tavallansa piinaa. Ihan vaan silläkin, että minusta tuntuu etten ole Kunnon Ihminen kun en pysty vielä häntä kohtaamaan ja saamaan ajatuksiani selvitettyä ja puhuttua asioista. Toisaalta taas tiedän kyllä senkin, ettei minun tarvitse. Että saan kyllä rauhassa ottaa sitä aikaa ja tilaa ja etäisyyttä, ja miettiä, että tarvitsenko todella sellaista ihmistä elämääni, joka sattuu. Toki ylipääsemiset on koettu jo kaikkine puolineen ja tunteineen, mutta jotenkin on olo että jotakin on jäänyt sanomatta ja asioista pitäisi vielä puhua. Ehkä tässä nyt vaan pitää jättää nuo ajatukset ja antaa ajan kulua. Vaikeaksi tämän vain tekee se, että en oikeasti vaan pysty tätä haamua vielä kohtaamaan, ilman teeskentelyä ja hampaiden kiristystä.

Ja sitten tämä toinen mieleni painikaveri. Jotenkin vaan tämä ihminen on tökännyt minua sinne perhosparveen ja saanut ne pienet sinisiivet ja sitruunaperhoset lentelemään ympäriinsä.. Huolestuttavaa ja ihastuttavaa samalla. Hankalan tästä tilanteesta tekee sen että olen ikuinen pessimisti ja vielä todella kyyninen. Ja kärsimätön. Pirun hyvät yhdistelmät.. :) Tekee tästä kaikesta niin paljon hankalampaa. Ja kyllä, tiedän että tämä tunne itsessään on jo hyvä asia ja kiva juttu, ja vaikkei johtaisikaan mihinkään, niin tekee minulle vain hyvää. Mutta kun. Niin siinä se on, se MUTTA KUN taas. Enkä todellakaan usko että tuosta ihmisestä olisi mihinkään Pienen ja Piristävän lisäksi, enkä edes itse mitään kunnon parisuhdetta halua. Haluaisin vain kuulla tuosta ihmisestä. Nähdä ja hippastella yhdessä. Vähän halata ja nauraa hassuille jutuille. Istua puistossa ja kävellä öisiä katuja. Humaltua merenrannassa ja lojua nurmikolla.
Aaah.. Voisi edes vastata viestiini. Se sentään vähän rauhoittaisi mieltäni ja levottomia ajatuksiani..
Nyt vaan täytyy itse pysyä lujana ja olla ottamatta yhteyttä.. Radiohiljaisuus siis alkakoon ja laskeutukoon tämän levottoman tekstiviesti-addiktin ylle. :)

Koti-illat on kyllä aika Sweeeet!!!
Tänään olisi kyllä ollut ihan huippua ehtiä puistoonkin, mutta välillä näin, koirat ainakin tykkää. Toinen tuossa vieressä sohvalla lojuu (juu, olen huono koiranomistaja, kun annan olla sohvalla ja pällihän tässä repeekin kun karvaa lähtee vähän turhan paljon ja kaikki vaatteet on päällystetty koirankarvoilla) ja toinen tuhisee tuolla nurkassa.
Kyllä sitä monta kertaa miettii että kuinka paljon helpompaa elämä varmasti olisi ilman niitä, mutta samalla varmasti myös tylsempää ja jotenkin vähemmän koirankarvaisella rakkaudella täytettyä.
Esimerkiksi aina kun tuo yksi tuossa tunkee syliin (keskikokoisia koiria ovat.. joten käsite syliinmahtuva, ei ole niille tuttu) tai se riemu kun heilahdan reissuiltani kotiin, saa sydämen jotenkin pakahtumaan. Miten voikin oikeasti olla jotakin noin pyytteetönä? Etenkin kun kaikkea harmaita-hiuksia-aiheuttavaa on tässä tapahtunut niin nuo elukat on jotenkin vaan olleet sellaisia pylväitä.

Pitäisikin tässä vetää lenkkivermeet niskaan ja heilahtaa tuonne puskiin.

Onko kukaan muuten koskaan miettinyt miksi on niin vaikeaa uskaltaa? Ihan jo vaikka pyytää jotakin kuumista kahvitreffeille.. Ja nyt en siis puhu normaalista kahvittelusta, vaan sellaisista rehellisistä treffeistä... Tiedän nimittäin kyllä sen, että kuinka vaikeaa on erottaa kahvit treffeista, joten joka kerta kun jollekin kivalle (kaveri-kivalle) tytölle ehdottaa kahveja tai elokuvaa tms, niin aina saa olla sanomassa ja vakuuttelemassa että nyt ei ole treffeistä kyse.. Mutta mitäpä jos toinen onkin ihan liekeissä tulossa treffeille ja pettyy sitten suuresti??? Tämä on niin vaikeaa.

Ja entäs sitten se kun jos joskus onnistuu pääsemään treffeille (tai siis kun ensin tapaa jonkun jonka edes saattaa haluta viedä treffeille ja joka on samoilla linjoilla, eli että lähtee) niin se tuskailu ennen niitä treffejä??!! Kun jos itse on se pyytävä osapuoli niin silloin ainakin mielestäni on velvollinen keksimään sen tekemisen. Pelkkä syömään meneminen tai kahvittelu ei ehkä ole se kaikista mieleenpainuvin treffikokemus. Ehkä ensitreffeistä menee, mutta toisille jo pitäisi ainankin keksiä jotain sykähdytävämpää. Niin mutta se tekeminen. Mitä sitä voi treffeillä tehdä? Ja mihin mennä? Stadikan torni ja joku erikoisempi kahvipaikka?? Suomenlinna ja siellä oluet?? Linnanmäki?? Mutta mitä jos toisella onkin salaa joku korkeanpaikankammo, tai inhoaa veneilyä tai huvipuistoja?? Aaargh! Mutta tämä nyt on vähän turhaa tuskailua, tiedän. Pitää vain mennä intuitiolla ja tehdä sellaisia asioita mitkä sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä. :)

Enkä minä tässä nyt treffeille ole edes menossa, vaikka tekisi mieli. Ihan vaan sen treffailun vuoksi.

KUINKA TURHAUTTAVAA!!!
Kirjoitin juuri niin pitkään sitten tämä saakeli kone heittää ulos täältä ja kaikki pimpimpiiiiiimmmm katoaa!!

Mutta niin, yritän koota ajatukseni uudelleen.
Eilisesta puhuin varmastikin jotain, koska eilinen oli Pikku-Lokin PaluuPäivä. Kun p-l heilahti siihen viereen kentällä, ihan yllättäen, tuntui vain siltä että se missään poissa olisikaan ollut. Jotenkin vaan niin helpottunut olo, kun kaikki se puuttuva olikin yhtäkkiä siinä taas. Joitakin juoruja piti heti päästä kertomaan ja toiset paljastukset taas saivat odottaa siiheksi, kun päästiin pois äiti-lokin viinilasien äärestä.

Kyllä sitä juhlantunnelmaa eilen sitten riittikin.
Homokuppilassa taas hippasteltiin yömyöhään ja loputa hoiputtiin ystävien sohvalle lepäämään.
Ihmettelen kyllä sitä että mitä ne heterot sieltä homokuppiloista oiken hakevat ja etsivät. Ei siellä kuitenkaan niin hyvää musiikkia eikä halpaa juomaa ole. Tässä(kin) asiassa olen hieman rajoittunut, mutta jos minä en viihdy missään heteroiden "shake your booty"-diskoteekeissä, niin minkä vuoksi semisti homokammoisten heteropariskuntien tarvitsee tunkeutua "meikäläisten" luoliin ja koloihin?? Ymmärrän kyllä seurueessa mukana olemisien, mutta jos seurue koostuu kokonaan perusmallista, niin MIKSI?? Toivottavasti vaan heteroiden maihinnousu loppuu ennen kuin mamasta tulee lostari vol. 2.

Huomenna pitäisi palata viikon sairasloman jälkeen töihin. Vähän kummastuttaa se että mitäs siellä viikon pyörin ennen ansaittua vuosilomaa? Tämä sairaslomakin on mennyt tosiaan aika pitkälti sosiaalisia suhteita yllläpitäen, joten saas nähdä miten loman kanssa sitten käy.
Loma-ajalta ehkä odotan eniten I <3 Lesbians-klubia. Tiedossa on taas ihan parasta musiikkia ja hyvää menoa ja kuumia daameja. Ihan huipuinta, etenkin kun silloin aion viettää syntymäpäiviäni ihanien ystävien ja huippujen kavereiden kanssa.

En saa ajatusta kasaan enää. Ääh..

Tänään se pikku-lokki sitten tulee. Ystävä vuosien takaa. Kerronkin nyt tästä ystävästäni hieman lisää (ihan vähän vain). Meillä on historia, tavanomainen näissä lesbokuvioissa, eli seurustelimme pikku-lokin kanssa kaiken kaikkeaan noin kolme vuotta ja ystävyytemme on kestänyt sen jälkeen viitisen vuotta. Suhteemme loputtua ei elämä kuitenkaan tuntunut oikealta täysin ilman toista. Koska mihinkäs se rakkaus ja välittäminen katoaisikaan.

Ystäväporukkamme on muutenkin hieman "erikoinen".. Eksiä ja eksien eksiä ja nykyisiä. Kuitenkin olemme yhdessä niin monet asiat kohdanneet ja nähneet, että miksipä sitä muuttamaan kun kerran yhteys on ja pysyy. Nämä ovat niitä ihmisiä joiden vuoksi tekisin mitä vain ja toki samaa odotan heiltä.
Toki joitakin eksiä ja eksien eksiä on porukassamme mukana käynyt ja pyörähtänyt, mutta välillä tulee jotakin tai joku joka siitä ystäväporukasta erottaa. Yhdenkin kadonneen ystävän kohdalla tuntuu ettei hänen vaimonsa pysty käsittämään sitä yhteyttä ja mielen kohtaamista, mikä meidän ystävien keskellä vallitsee. Ehkäpä juuri tätä voisi kutsua luonnolliseksi poistumaksi. Jos ei oma tahto ja halu enää riitä pitämään mukana, niin silloin on parempi luovuttaa. Harmittaa vain kun toisesta kuitenkin näkee, että tahtoa yhä olisi... Mutta vaimon mahtia ei pidä aliarvioida.. :)

Ja sitten on tämä viimeisin murheeni. Ihminen joka tasan tarkkaan tiesi heti suhteemme alussa, että kuinka tärkeitä nämä ihmiset ovat minulle, ja siltikin tunkeutumalla tunkeutuu mukaan.. Ymmärrän kyllä täysyin sen, että ihmiset voivat kohdata tällaisen portaalihuoran (nyt puhun siis itsestäni, sillä kauttani on niin kovin moni ystävä löytänyt toisensa, hyvässä ja pahassa) kautta ja välityksellä toisiaan, niin ystävyydessä kuin rakkaudessakin, mutta... Mielestäni olisi kuitenkin kohtuullista antaa tilaa ja arvoa, monen vuoden ystävyydelle, parin kuukauden tuntemisen sijaan. Näen kyllä asiat kaikkien kannalta ja ymmärrän (olen hyvinkin looginen ihminen tunnekuohujeni seassa), mutta olisin vain odottanut hieman enemmän toisen (eli minun) huomioon ottamista ja arvon antamista.

Mutta.. Ei se kaikilta onnistu. Tästä vain on seurannut se etten tätä voi unohtaa. Koska ystävyys on minulle asia jonka kanssa ei pelata.

Tästä pitäisikin alkaa toimimaan.. Valmistautumaan illan koitokseen. Pikku-lokin haen ensin kentältä ja sitten suunnataan ystävän työpaikalle tuopposelle ja sitten katsotaan mihin taas päädymme. Ihan sama sinänsä, tuolla porukalla on hauskaa ihan missä vaan!

Parhuutta. Ihanaa! :)

No niin. Pääsen taas kirjoittamaan. Tämä se on tapani purkaa mielen syvimmätkin kiemurat ja mutkat.

Ollut tässä viikon sairaslomalla ja tehnyt kaikenlaista pientä kivaa. Onneksi tämä "työkyvyttömyys" ei ole ollut este sosiaaliselle elämälle. Keskiviikosta vieläkin isot isot mustelmat käsissä ja selkä jumissa lattialla nukkumisesta.
Ihan hyvä siis viettää koti-ilta pitkästä aikaa. Perjantaina siis. Onneksi on nuo elikot jotka sentään hieman hidastavat tahtia toisinaan.

Mutta oli mukava päivä tänäänkin. Herätä ilman darraa ja painelle koirien kanssa rantaan uimaan (koirat ui, minä kahlasin) ja nähdä kun ne taas vaan nauttii niin kovasti siitä puljaamisesta. Ja sitten vielä äsken kun istuttiin tyyppien kanssa hetki rannassa. Ei sitä edes tarvitsisi mitään puhua, kun edessä on meri ja aurinko paistaa.

Tämä on kyllä ollut opettavainen kesä ja kevät. Nähnyt ihmisistä sellaisia puolia ja piirteitä, joite en olisi ikinä halunnut kohdata ja samalla taas huomannut kuinka rakkaita ja tärkeitä ne lojaalit ystävät oikeasti ovatkaan. Ja ilman näitä ystäviäni en tästä kaikesta olisikaan selvinnyt. Kuinka joku ihminen ja ihmissuhde voikaan pistää niin maahan ja lyödä niin matalaksi. Se on pelottavaa se. Että voikin päästää jonkun ihmisen vaikuttamaan niin paljon elämäänsä. Eikä ehkä keikesta sitä mennyttä suhdettä voi pelkästään syyttää, vaan myös paljon vanhoja asioita jotka painoivat ja painoiva. Ehkä se oli sen suhteen viimeinen korsi joka sen kamelin selän katkaisi. Ja melkein katkaisi mielenterveytenikin. Pelottavinta. Kun ei jaksa.

Mutta nyt taas. Rankkojen valintojen ja päätösten jälkeen voin olla onnellinen. Huomata ettei siihen onnellisuuteen tarvitse ketään muuta. Kuin itsensä ja toki ystävät. Tottakai olisi ihanaa herätä aamuisin ja nähdä ensimmäisenä jonkun kauniit silmät ja kyljen kaari, mutta hyvä näinkin. Ehkä ne kurvit ja tähtisilmät ovat joskus tulossa. Ne juuri minulle olevat. Liian kyyniseksi en kuitenkaan halua alkaa. En ikinä. Tietynlainen varautuneisuus on voimakaampaa kuin koskaan, mutta se ei kuitenkaan estä huomaamasta ihmisten kauneutta ja hyvyyttä, jos sellaista siis kohtaa.

Ja ihania ihmisä olenkin tavannut. Kesän ja kevään aikana. Että kyllä ne murheet tuovat jotain hyvääkin.. :)

On elämä ihanaa. Tässä näin. Juuri näin. Ja huomenna saan vielä sen tärkeimmän ystäväni takaisin maailmalta. Eipä enää tarvitse muuttaakaan pois Helsingistä. :)