tällaista elämä on

No niin. Olen nyt muutaman päivän viihdyttänyt ystäviäni melkoisella viskibassollani. Olen siis onnistunut saamaan pikku-lokilta keuhkoputkentulehduksen. Ja näyttää kyllä nyt siltä, että olen taas uuden viikon alussa poissa töistä. Mutta kun ei ääni kulje ja yskittää niin ei minusta oikein töitä tekemään ole.
Perjantaina siis kävin lääkärillä ja tohtori totesi että lepoa tarvitaan. Ymmärsin levon sillä, että tapaan ihastuttavaa ihmistä kaupungilla ja käydään asioilla ja kaljalla ja istumassa puistossa. Mutta oli taas huippua kyllä. Tapaaminen ihmisen kanssa, jolle voi puhua mistä vaan ja tuntea olonsa rennoksi, on tavallaan kuitenkin sitä parasta parantumista ja sairaslomaa, vaikkakin tätä toipumista suoritetaankin pihalla. :)

Olen myös tässä pohtinut taas ihmisten tapaa kiintyä toisiin ihmisiin, ihan jo vaikka puhuttaessa ystävyydestä. Toisille se tarkoittaa kaiken muun pois sulkemista elämästään, jotta voi elää tuolle kiintymyksen kohteelle ja toisille taas tarkoittaa vain hieman liian pitkään kestävää halausta. Voi kun meitä onkin niin moneen junaan. Sillä näiden asioiden ja tunteiden ja tuntemusten välissä tasapainottelu vaatii paljon. Saati että pitäisi oppia lukemaan ihmisiä.. Ja toimimaan kuten toinen kokee parhaaksi.

Kai tämä kuume sekottaa ajatuksia sen verran ettei oikein tunnus siltä että saisin mitään järkevää kirjoitettua.

No mutta kuitenkin, eilen kävin pikku-lokin ja uuden daaminsa kanssa katsomassa ehkä parasta tanssia ikinä! Aivan uskomattomat fiilikset jäivät sen suunnattoman intensiivisen esityksen jälkeen. Aivan uskomatonta, ja pikku-lokki on kuitenkin vienyt minua mukanaan jos jonkinmoisiin upeisiin tanssiesityksiin, mutta tuossa eilisessä nimenomaan se intensiivisyys ja tunne oli jotain upeaa.
Ja toki oli hauska myös tavata tätä pikku-lokin uutta daamia, kovin oli viehättävä ja mukava ihminen. Sopii varmasti hyvin joukkoomme.

Ja on kyllä ollut taas suunnaton ahdistus asioista. Siitä kuinka aiemman elämäni ystävä toteaa minulle että on huolissaan elämästäni, koska siinä minulla tuntuu kaikki aina menevän päin persettä. Juu, melko meiltä ylentävä kommentti, eikö? Ei yhtään ihme siis että tuolla sain taas kyyneleet silmiini. En tiedä onko asia aivan noin, etenkin kun olen kuitenkin juuri alkanut taas nauttia kaikesta tästä, lukuun ottamatta niistä haamuni aiheuttamista harmeista, mutta niistäkin olen toipumassa. Haamuni taas oli samoilla mestoilla kuin minäkin. Ei tervehtinyt, eikä ilmoittanut että olisimmeko voineet tavata. Hänen saapumisestaankin kuulin ohi mennen ystävältäni. Ehkä minunkin on parempi lopettaa yrittäminen, koska ei tapaamiseni selkeästi kiinnosta. Ei minun tarvitse tuollaista katsella eikä ottaa vastaan.
On vain jotenkin ollut siis sellainen tunne, että jotakin puuttuu elämästä. Vaikka kaikki onkin siis hyvin, mutta palatakseni tuohon vaivanneeseen ahdistukseen. Kun tuntuu vain että välillä kaipaa sitä läheisyyttä ja pieniä silityksiä ja hyvän yön-suukkoja.. Eli tuntuu toisinaan siis hieman yksinäiselle. Että siitä se ahdistuneisuus on kai johtunut. Vaikka onkin ystäviä ja ihania muita ihmisiä elämässä, niin jotain puuttuu.

Kaikenlisäksi vielä olen menettänyt liikaa ajatuksiani eräälle ihmiselle. Hyviä ajatuksia hyvälle ihmiselle, mutta koska olen ujo, pysyy kaikki vain niissä ajatuksissa.. Mutta kivoja perhosia vatsanpohjalla..
*köh*

No niin. Pitkästä aikaa. Loma on nyt tosiaan lomittu ja takaisin niin sanotusti sorvin ääressä. Tai siis koneen kimpussa. Loma oli kyllä ihan paras. Pääsin tosiaan haamustani eroon ja sain olla Se Parempi Ihminen ehdottaessani tapaamista, joka ei ikävä kyllä sitten onnistunutkaan, mutta tähän palaamme vielä myöhemmin. Jotenkin vaan varmasti helpompi kohdata haamu kahden, kuin jossakin kuppilassa kaikenmaailman juhlivien homostelijoiden ympäröimänä.

Mitäköhän kaikkea lomallani teinkään? Ainakin näin ystäviä. Ihania ystäviäni. Käytiin rannalla, lukittiin itsemme auton ulkopuolelle, teimme ihanan iltaisen puistopiknikin koffariin, kävimme uimassa ja "yhdellä" ja toisellakin... Kaikkea sellaista, mitä mielestäni kesään kuuluu. Tärkeintä minulle kuitenkin siis lomassani oli tuo ystävien tapaaminen. Näin sellaisia ihmisiä paljonkin, jotka eivät täällä lähistöllä asu ja sain nauttia heidän seurastaan enemmän kuin yhden illan. Paljon tuli seikkailtua ja puhuttua.
Kohtasin myös polvieni notkuttajaa ja puhuimme asioista. Paljon. Joimme olutta ja puhuimme lisää. Selvitimme hieman tilannetta ja välejämme, joka oli hyvä sinänsä, koska tärkeintä minulle on kuitenkin "pitää" (pitää kuulostaa niin omistavalta, joten en pidä sen sanan käytöstä, mutten taaskaan keksi muuta tapaa ilmaista tätä asiaa) hänet elämässäni, koska olen kuitenkin huono tutustumaan ja pitämään ihmisistä tarpeeksi päästääkseni heidät lähelleni. Polvieni notkuttajassa on kuitenkin jotain käsittämättömän vetovoimaista ja viehättävää. Mutta onhan tuo hyvä piirre ystävälle / kaverillekin. :)

Vietin siis suuremman osan lomastani täällä kaupungissa. Aurinkoiset päivät rannalla tai puistossa ja sitten "syksyisten ilmojen saapuessa" siirryin maalle mökille. Auto ehti hajota reissullani taas kerran. Jätti sitten minut, koirani ja 92-vuotiaan matkaseurani tuonne keskelle maantien korpisuoraa.. Palasi kyllä taas usko ihmisiin, kun kohtasin ystävällisiä ja avuliaita kirkonkyläläisiä, jotka pyyteettömästi auttoivat. Hämmästyttävää, koska täällä kaupungissa jotenkin kyynisyyden verkko vetää koko ajan syvemmälle mukanaan. Olen kyllä jotenkin ihmeen kaupalla saanut lisää positiivisuutta elämääni tässä kesän aikana. Liekö tuo uusien tapaamieni ihmisten mukanaan tuomaa, vai olenko Valon Soturin (Koelhon kirja) innoittamana vain avartanut mieltäni lisää? Noh, niin tai näin, hyvä kuitenkin, sillä tuo positiivisuus helpottaa kuitenkin kummasti ujon ihmisen elämääni ja uusien ihmisten tapaamista.

Kaikenlaisia epämukaviakin sattumuksia oli lomassani. Tosin ei juurikaan itseäni koskettaneet ne, mutta ystäviäni, ja niistä kuitenkin aina tulee jotain harmillisuutta mieleen meille sivullisillekin. Aina vaan ei ihmisillä järki ja tunteet kulje keskenään samaa tietä, eikä ainakaan samaan suuntaan. Sen vuoksi melkein jouduinkin nyrkkihippasille ystäväiseni kanssa hänen käyttäydyttyään ääliömäisesti. Ja tämä hippaleikki oli vain sen seurauksena, että kerrankin sanon mielipiteeni toisen käytöksestä, yleensä en nimittäin halua olla mikään moraalinvartija ja muutenkaan en ole mikään sanomaan.
Ja sitten on vielä sellaisiakin ystäviä, jotka tahallaan pitävät sitä sopivan kilttiä ihmistä marionettinukkenaan ja nykivät naruista mielensä mukaan ja löysäävät ja kiristävät hihnaa omien halujensa puitteissa. Sitten kun tätä toimintaa joutuu katsomaan sivusta ja varsinaisesti monien tahojen luottamuksen säilyttämiseksi, asiaan ei voi puuttua, särkyy omakin mieli toisen tuskan alla. Kun sitten näiden nukkien on niin vaikea muuttaa tilannettaan ja ymmärtää näin siis Omaa Parastaan, ja päästää irti. Kuinka siinä voi olla tukena ja sanoa "Kyllä se siitä" ja "Tiedän miltä tuntuu, ja nyt sinun on vain parasta ottaa omaa aikaasi ja päästää irti tuollaisista hyväksikäyttäjistä", kun tiedän että on vaikea haluata uskoa itselle tärkeästä ihmisestä hyväksikäyttäjyyttä ja tehdä parastaan ja kieltäytyä tuollaisesta kohtelusta.

Olen nimittäin itsekin joutunut aikoinani jos jonkinmoisten toisten tunteilla ja elämillä hulluttelevien ihmisten "hyväksikäyttämäksi" (mielestäni omaa tyhmyyttäni olen tämän antanut tapahtua ja tuollaisissa epätasapainoisissa suhteissa ollut) joten tiedän kyllä mistä puhun, mutta olen kuitenkin jollakin tapaa selvinnyt näistä helpommin. Onko se vahvuutta vai nopeampaa luovuttamista, en tiedä, mutta hyväksi se on ainakin loppujen lopuksi ollut. Nyt vaan pitää saada toinen pienikin ymmärtämään oma parhaansa ja saada hänen arvostus itseensä taas kohdilleen. Kiva urakka, vaikkei olekaan minun vastuullani, haluan kuitenkin edes hieman, vaikka vaan läsnäolollani ja halauksellani, auttaa.

Mutta, takaisin töiden pariin. Nyt taas jaksan hieman paremmin keskittyä.