tällaista elämä on

Tänä aamuna aamubussissa suljin silmäni ja nautin auringon paisteesta kasvoillani. Musiikkia korvilla, se peittää sopivasti mummojen mölinät, peittäisikin myös mummojen hajuvedet. Migreenin saan niistä nimittäin.

Viikonloppu oli rentouttava. Perjantaina hieman kavereiden kanssa syntymäpäiväsankarin juhlimista ja lauantaina kulttuuripäivä pienen pipopäisen tytön kanssa. Kulttuuripäivät on tähän asti olleet ihan huippuja, vaikkakin tällä kertaa kulttuuri oli jo aiemmin nähtyä ja koettua, mutta seura korvasi kaiken. Jotenkin taas vaan niin välitöntä. Sitä niin kovin arvostan.

Olen tässä miettinyt taas noita järjen ääni asioita. Ja uskaltamista. Kun ne ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan. Että mikä on järkevää ja mitä uskaltaa. Eri ihmiset ovat erilaisen paikan vallanneet minusta. Sydämestäni ja ajatuksistani. Toiset ovat sitä luokkaa jotka haluan mahdollisuuksien mukaan säilyttää elämässäni pidempään ja toiset taas tiedän katoavan joka tapauksessa ajan myötä. Näiden katoavien suhteen en niin paljoa tee ajatustyötä, vaikka rankalta se saattaakin kuulostaa, haluan kuitenkin vain keskittyä olennaiseen. Ihmiset taas joiden kanssa löydän Suuren Yhteyden olen valmis kulkemaan vaikka hieman rankemmankin reitin. Vaikka toisaalta. Tarvitseeko ystävyydessä tehdä niin kovasti työtä? Eikö pitäisi vain riittää että on ja antaa itsestään sen mitä voi? Pitääkö ystävyydessä yrittää?

Niin. Niinpä niin.

Pitkästä aikaa taas täällä. Jotenkin paljon sanottavaa aina mielessä, mutta töissä ollut niin kiire, ettei täällä ehdi ja sitten kotona jotenkin iskee sanomattomuus.

Päivät ovat olleet hyviä. Mieli korkealla ja jotenkin saan vaan niin paljon voimaa tästä lämpimän kirpeästä syksystä. Käyn iltaisin (öisin) koirien kanssa samoilemassa metsässä tunnin verran. Nuuhkin vain syksyn tuoksuja ja kuuntelen yön ääniä. Rentoudun siellä. Etenkin jos on lenkkiseuraa puhelimen päässä.

Olen onnellinen menneistä viikoista. Lähinnä viikonlopuista. On ollut harvinaisen onnistuneita.
Tosin pari sellaista elämänlopun grilli-iltaa, mutta niin välitöntä hauskuutta, että ei paremmasta tietoa.
Olimme tosiaankin siellä pikku-lokin mökillä. Seuraavana viikonloppuna oli vielä uudelleen syyskauden avajais-grillailut, tällä kertaa tosin täällä kaupungissa pikku-lokin tyttökokelaan pihalla. Jotenkin tuon seurueen kanssa päädymme humalaan. Isoon Humalaan! Tekemään tyhmyyksiä ja riehumaan. Mutta kivaa on.
Ja on ollut muutenkin.
Seuraavana päivänä oli Baari Selvinpäin. Ihan huipuin musiikki ja rakkaat ystävät ja hyvä olla. Pieni pipopäinen tyttökin tanssitti minua siellä kovastipaljon, tosin suhteellisen mukavassa punaviinihumalassa, mutta siltikin tuollainen virkistää vanhaa mieltä.

Pipopäisen tytön kanssa kohtasimme myös punaviinin jälkeisenä päivänä kulttuurin merkeissä. Työpäivänmittainen aika vierähti kuin siivillä, kun kävimme kahvilla, museoitumassa ja syömässä ja taas kahvilla ja katselemassa elokuvavalikoimia... Ihan parasta aikaa tämäkin. Jotenkin olen vaan niin iloinen kun olen kohdannut ihmisiä joiden seurassa on rento ja hyvä olla. Ihmettelen sitä. Miten minusta onkin tullut tällainen. Siis positiivisesti, koska olen kuitenkin aina suhtautunut vieraisiin varauksella. Ja tottunut antamaan itsestäni niin vähän. Ja sitten tulee vastaan ihminen ja ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita, avoimia, välittömiä ja ihania. Kahteen sellaiseen ihmiseen olen saanut tässä puolen vuoden sisällä tutustua.

Ja tuossa viime viikonloppuna tapasin myös yhtä Uutta Tuttavuutta. Tässä ihmisessä on vaan niin paljon sitä sellaista JOTAIN. Jotain mikä kolahtaa. Monella tapaa. Mutta erityisesti siten että tunnen itseni välitetyksi ja tärkeäksi ja kiinnostavaksi. Olemme tavallaan aika paljonkin erilaisia, ja kuitenkin niin paljon samaakin löytyy. Sosiaalisissa taidoissa molemmat täysin eripuolilla, mutta siitäkin löytyy syynsä, joiden takana on sama asia. Ja saan tuosta tuttavuudesta/kaveruudesta/ystävyydestä vaan niin paljon voimaa itselleni.
Ihastuttavia ihmisiä. Nämä tuttavuudet tuo niitä tunnin mittaisia puheluita iltaisin, joita olen kaivannut. Silloin voi istua ikkunalaudalla, polttaa tupakkaa ja tuijottaa syksyistä iltaa/yötä. Näiden ihmisten kautta olen taas oppinut nauttimaan päämäärättömyydestä, kävelyistä kaupungilla, olemisesta, valkoviinin juomisesta ilman mitään kiirettä ja puhumisesta. Kun on vielä niin paljon vierasta toisessa ja monia asioita joita haluaa oppia. Oppia tuntemaan, kuitenkin pitämättä mitään kiirettä.

Polvetkin hieman notkuu. Järjen ääni kuitenkin sanoo että ei. ei ei.

Kävin kehityskeskusteluni tuossa taannoin. Itkin siellä 3,5tunnista kaksi. Melko raskasta.
Kuulin myös onnekseni että olen kuitenkin ollut korvaamaton, mutta se ei juurikaan tällä hetkellä helpota, kun työssä vaan kaikki kaatuu niskaan ja ahdistaa.

Mutta mutta. Kyllä tässä maanantaissa ja syyskuun alussa on muutakin hyvää kuin lähestyvä palkkapäivä.. Meillä oli porukalla kivan railakas syyskauden avajais-grillailut pikku-lokin mökillä. Saldona illasta on melkoinen määrä mustelmia (maa oli suhteellisen mutapainimateriaalia ja alkoholia oli veressä reippaasti humalan puolella) yhdeltä lohjennut hammas ja pihakeinun raato. Pitkästä aikaa sitä itsenkin jaksoi olla myöhään mukana menossa ja nauttia luonnosta ja ystävien seurasta.

Tämä syksy ja nuo kipeät kehityskeskustelut ja töissä ahdistuminen on saanut taas minut muutenkin vähän kireäksi. Se harmittaa itseänikin ja varmasti myös läheisiäni. Tuppaan kiukuttelemaan turhista asioista ja sellaisista asioista joista en edes saisi. Tai että ainakin on väärä kohde. Täytyy vaan aina muistaa pyytää anteeksi, jos tulee hölmöiltyä tekstiviestien kanssa. Loukkaannun vain niin kovin helposti.
Toisaalta tästä kaikesta stressistä johtuu kai tuo alkoholin kanssa läträäminenkin. Kun tosiaan siellä homostelu kuppilan rapuissakin menin kaatumaan viinilasi kädessä. Melko turvallista.

Mutta mitä teen tällä ”ihastukselleni”. Tai siis kun siinäkin tuntuu kohde olevan vain niin kovin väärä. Kun en kai sitten ole varsinaisesti ihastunut, viehättynyt vain. Mutta miksi?
Kun ei. eieieieieieiei. Ei vain sovi se nyt. Kohdennus on mennyt vikaan ja ajoitus. Missä on se pontevasti jalkaa maahan lyöden ja nyökyttelemällä tekemäni päätös pitäytyä erossa naisista??? Missä on se uho jaksaa illat yksin?? Missä on että pärjään ilman toisen kosketusta tai ilman toisen ihoa sormieni alla….? Missä? Vai olenko vain sittenkin niin riippuvainen läheisyydestä? Ei sitä en voi, en halua olla. Tässä asiassa ei kai oikein ole mitään hyvää vastausta. Että miksi jotakin kaipaa.
Mutta kaipaan. Tuntuu kuin kurkkua kuristaisi, kun ei saa käsiä ympärille ja huulia niskaan.

Mutta pitääpä ryhdistäytyä. Tämä on vain jotain pimeiden iltojen pariutumisen kaipuuta.
Keväällä taas iskisi villeys. Parempi siis olla ilman.
Parempi näin. Parempi. Olla. Näin. Ilman.
*vakuuttelua itselle*

Ai niin. Unohdin. Tänään on maailman rakkaimman nimipäivä... Terkut mummolle jonnekin tuonne tähtiin. Siinä oli paras maailmassa... <3