Maanantai. Todellakin.
Ensimmäisenä töissä vastassa väärin säädetty tuoli ja pöytä, sekä jotenkin ihmeen kaupalla sytytetty lamppu, jota en yletä sammuttamaa, ilman että seison pöydän reunalla. Ihanaa palata aina töihin, kun joku kesäapulainen on lainannut paikkaani..
Sähköposteja ja tekemättömiä hommia odotti myös kiitettävä määrä. Totta kai tavallaan oma vika, kun kerran yllättäen jouduin jäämään sairaslomalle, eikä kukaan muukaan noita minun töitäni voi tehdä, etenkin kun ne on jossain salasanojen ja avainten takana. Mutta mikäs tässä. Menee tämä päivä ainakin purkaessa näitä asioita ja järjestäessä keskiviikkoista muuttoa. Mitä tuskin tapahtuu, sillä meidän toimitilavastaava on yhdenlainen pikkuvikkelä napoleon-kompleksista kärsivä muka-haa-haa-hauska pikku ukon käppänä, jonka toimesta ei mitään tapahdu, ilman uhkailua. Kiva olla täällä heti loman, HUPS! saikun jälkeen, uhkailemassa jollakin sementtikengillä. Melkoista alamaailman toimintaa joutuu siis harrastamaan.
Töissä on myös kurjaa se, että täällä ei tuo naamakirja toimi kunnolla. Koska siis eikö olekin niin että työpäivän aikana pitää pystyä myös huoltamaan sosiaalista elämäänsä?? *hörps kylmää kahvia*
Tässä olen nyt pari päivää painiskellut mielessäni erään ihmisen kanssa. Tai tarkemmin kuin ajattelee niin kahden ihmisen kanssa. Toinen on siis tämä menneisyyteni haamu, joka edelleen tavallansa piinaa. Ihan vaan silläkin, että minusta tuntuu etten ole Kunnon Ihminen kun en pysty vielä häntä kohtaamaan ja saamaan ajatuksiani selvitettyä ja puhuttua asioista. Toisaalta taas tiedän kyllä senkin, ettei minun tarvitse. Että saan kyllä rauhassa ottaa sitä aikaa ja tilaa ja etäisyyttä, ja miettiä, että tarvitsenko todella sellaista ihmistä elämääni, joka sattuu. Toki ylipääsemiset on koettu jo kaikkine puolineen ja tunteineen, mutta jotenkin on olo että jotakin on jäänyt sanomatta ja asioista pitäisi vielä puhua. Ehkä tässä nyt vaan pitää jättää nuo ajatukset ja antaa ajan kulua. Vaikeaksi tämän vain tekee se, että en oikeasti vaan pysty tätä haamua vielä kohtaamaan, ilman teeskentelyä ja hampaiden kiristystä.
Ja sitten tämä toinen mieleni painikaveri. Jotenkin vaan tämä ihminen on tökännyt minua sinne perhosparveen ja saanut ne pienet sinisiivet ja sitruunaperhoset lentelemään ympäriinsä.. Huolestuttavaa ja ihastuttavaa samalla. Hankalan tästä tilanteesta tekee sen että olen ikuinen pessimisti ja vielä todella kyyninen. Ja kärsimätön. Pirun hyvät yhdistelmät.. :) Tekee tästä kaikesta niin paljon hankalampaa. Ja kyllä, tiedän että tämä tunne itsessään on jo hyvä asia ja kiva juttu, ja vaikkei johtaisikaan mihinkään, niin tekee minulle vain hyvää. Mutta kun. Niin siinä se on, se MUTTA KUN taas. Enkä todellakaan usko että tuosta ihmisestä olisi mihinkään Pienen ja Piristävän lisäksi, enkä edes itse mitään kunnon parisuhdetta halua. Haluaisin vain kuulla tuosta ihmisestä. Nähdä ja hippastella yhdessä. Vähän halata ja nauraa hassuille jutuille. Istua puistossa ja kävellä öisiä katuja. Humaltua merenrannassa ja lojua nurmikolla.
Aaah.. Voisi edes vastata viestiini. Se sentään vähän rauhoittaisi mieltäni ja levottomia ajatuksiani..
Nyt vaan täytyy itse pysyä lujana ja olla ottamatta yhteyttä.. Radiohiljaisuus siis alkakoon ja laskeutukoon tämän levottoman tekstiviesti-addiktin ylle. :)
