Mikään ei ole niin järisyttävää, kun yli-innokas ja (teko)pirteä sairaanhoitaja heti aamusta klo 8. Ole siinä sitten syömättä puoli vuorokautta ja tee selkoa kaikista kumminkaiman sairauksista. Ja sitten kun sairaanhoitaja intoutuu kertomaan, kuinka lääkärit ei oikein aina itsekään tiedä miten asiat ovat, mutta hän sentään tietää - paljon kun on nähnyt...
Näki myös ilmeeni. Tunnin tarkastusaika typistyi 20 minuutin mittaiseksi. Sitten putkiloihin verta. Ensi viikolla kuullaan sitten mitä tauteja minulla on. Ai niin, saan tiedon sähköpostilla!
Huvittavaahan tässä kaikessa on se, että tämä oli työhöntulotarkastus. Tämä keikka on kestänyt nyt tasan vuoden ja kestää vielä kaksi kuukautta. Mitä sitten, jos nyt huomataan, etten olekaan kelvollinen työtäni hoitamaan? Kaipa ne perii palkan takaisin ;)
Päivän aikataulu meni muutoin uusiksi: kun kalenterista oli jäänyt pieni merkintä pois, iski kiire ja stressi. Numeroita, numeroita, tapahtumia ja päiviä. Kuinkahan moni niistäkin mahtoi mennä väärin? Palautettahan aina tulee - siis kielteistä. Mikä kumma meissä suomalaisissa on, että emme osaa antaa positiivista palautetta? Ja kun harvoin sitä saa, sitä ei sitten oikein osaa ottaa vastaan -- sitä jää miettimään, että mikähän koira tähänkin on haudattu...
Tänään sain yllättävän puhelun "menneisyydestä". Hämmästyttävää, kuinka yksi puhelu voi tuoda mukanaan lähes 10 vuoden muistot. Ystävä nuoruuden vuosilta ilmoitteli itsestään. Olemme asuneet samassa kaupungissa jo kauan, mutta vasta nyt tuntuu olevan aika uudelle kohtaamiselle. - Mielenkiintoista.
Ilta päättyi kolminkertaiseen juhlaan. Ensin tahdon, sitten kylässä sympaattisen pariskunnan luona - sain tutustua ohimennen koko heidän perheeseensä, ja sokerina pohjalla: kotijuutalaiseni viestit. Sunnuntaina odotus palkitaan - toivottavasti.
Huomenna on arki - ja sen mukaiset askareet. Keitähän saan huomenna tavatakaan?
