Jonakin onnellisena päivänä

Sinä joka luet, etsi käsiisi Leena Lehtolaisen otsikon mukainen teos. Se ei ole helppo luettava - päinvastoin! Se on hieno naisen selviytymistarina. Kirjoittamistyyli on mielenkiintoinen ja arkisuudessaan loppu sykähdyttää! Suosittelen.

Tästä seuraavasta tietysti tulee pyyhkeitä :( Ensimmäisestä vapaapäivästäni meni kolmisen tuntia Serranojen parissa. Joskus aikaisemmin olen kertonutkin, että minulla ei ole ollut pitkiin aikoihin televisiota - eikä ole ennen Pekingin Olympialaisia. Tänään mietin vakavasti, josko sittenkin... Tai sitten netistä tai sitten boxi, että voisin katsella koneen välityksellä. Ai niin, onhan se sekin vaihtoehto, että opetan... öh.. eiku kauniisti pyydän, että Kotijuutalaiseni taltioisi niitä minulle iltojeni ja vapaitteni iloksi.

Lueskelin blogeja äsken ja jossakin siellä puhuttiin tästä suomalaisen (homon) ulkoisesta habituksesta. Sillä ei voi olla merkitystä sinänsä suhteelle. Mutta liiallinen lihavuus/laihuus tuo terveyteen liittyvän huolenaiheen. Siitä saa ja pitää olla huolissaan. Jos kerran rakastaa, niin välittää myös näin. Arkahan asia se on monille, tiedän sen...

Niin, ja onhan tämäkin nähty: kumppani alkaa yllättäen kuntoilla ja huolehtia ulkoisesta olemuksestaan muutenkin. Ja ennen kuin tajusinkaan, huomasin, ettei hän tehnyt sitä itseään varten, ei minua varten vaan valmistautui "markkinoita" varten. Ja sinnehän se meni...

Kun puhumme, että toinen ihminen saa olla juuri sellainen, kuin tuntee olevansa -- millainen hän todellisuudessa on? Tai minä? Millainen minä olen todellisuudessa? Onko siinä ulkomuodolla joku erityinen merkitys? Ei kaiketi, eihän? Toivoisin, että minussa rakastutaan sisäiseen minääni... Se kun ei vuosien ja vuosikymmenien aikana rapistu, vaan paranee vanhetessaan. Sitähän se elämänkokemus teettää. Siis parhaimmillaan pelkkää hyvää.