Huone

Ensi torstaina, aprillipäivänä, joka sattuu olemaan myös kiirastorstai, kotiini muuttaa 7 viikon ja 4 päivän ikäinen koiranpentu, jota kasvatuskodissa on kutsuttu Pikkuharmaaksi (pentunimenä Ronja). Pikkuista on käyty katsomassa jo useaan kertaan ja käydään vielä kerran alkuviikosta – tutut hajut auttavat siirtymisessä vieraaseen ympäristöön ja uuteen kotiin.

Onkin jo viisi vuotta ehtinyt vierähtää ilman koiraa. Edellinen koirani, iso, älykäs ja hurmaava saksanpaimenkoirauros kasvoi kotonani 7-viikkoisesta 12-vuotiaaksi. Täydellisen koiran jälkeen ei saman rodun edustajaa oikein voinut enää ottaa, joten harkinnan jälkeen uusi tulokas on puhdasrotuisen australianpaimenkoiran ja belgianpaimenkoiran jälkeläinen – eli aika mukava sekoitus!

Uudessa kodissaan tulokas saa nimen Taika. Sitä ennen täytyy siivota ja valmistautua hullunmyllyyn: matot pois, suuri määrä kirjoja pennun ulottumattomiin, johdot suojaan, kengät piiloon jne. Muutamiksi viikoiksi siisti kotini muuttuu pennun kodiksi sanomalehtimattoineen. Ja seuraavat vuodet eletään jälleen koirankarvan, eteisessä lojuvien märkien pyyhkeiden ja taluttimien, olohuoneen lattialla pyörivien lelujen, varhaisaamuisten ulkoilulenkkien, koiranruoan, hiekkaisen eteisenlattian ja kylpyhuoneen ja kaiken muun keskellä – sen normaalin arjen, joka oli jo hetkeksi päässyt unohtumaan. Omasta vapaasta tahdosta tietenkin ja ilolla. Olen aina ollut koiraihminen. Täydellisen siististä kodista luopuminen kirpaisee vain hetken. Ja koirastahan tulee vuosien jaetun arjen myötä tuhannesti rakkaampi ja arvokkaampi kuin vielä itselle vieras ja jäsentymätön pentu voi koskaan olla.

Tervetuloa jälleen koiraperheen arki!

Pitkän tauon jälkeen täällä taas; töitä ja muuta elämää tässä välillä. Vastoinkäymisiäkin. Tänään kuitenkin Helsinki näyttäytyi uljaana, kirkkaan aurinkoisena: meinasin myöhästyä töistä jäätyäni liian pitkäksi toviksi katsomaan aamuun heräävää kaupunkia ylimmän kerroksen kodistani. En koskaan kyllästy tähän huikeaan näkymään. Kaupunki ja Kallio tökkäsivät jälleen suoraan sydämeen; tunsin suoranaista rakkautta ajatellessani kotikaupunkiani. Tunne jatkui vielä metromatkalla itään.

Niin, tämä pukujuttu sitten...

Sainpa kutsun ystävieni heterohäihin. Mukavaa on, että kemut vietetään perinteikkäässä ravintola Kaisaniemessä, joka kaikessa kuluneisuudessaan on viehättävä paikka tuskin kivenheittoa pidemmän matkan päässä kotoani Kalliosta.

Ongelmana on puku. (Kutsussa ei ollut asusta mitään mainintaa, joten vierailla on täysin vapaat kädet, juhlaa kunnioittaen tietysti.)

Haluaisin pukeutua tyylikkääseen yksinkertaiseen pukuun, siis "puku-pukuun" (= ns. miesten puku... voiko näin edes sanoa; en oikein osaa tai halua niputtaa vaatekappaleita ehdottomasti kantajansa sukupuolen mukaan), en mihinkään "jakkupukuun". Olen aina pitänyt yksinkertaisesta tyylikkyydestä, haluan tummat suorat housut, hyvin istuvan takin (EI siis mitään säkkiä hurjilla olkatoppauksilla) ja skarpin & laadukkaan valkoisen tai vaalean paidan (EI "löysänpehmeää" paitaa), yksinkertaisen tyylikkäät pukukengät – ei kragaa kuitenkaan.

"Naisten vaatteiden" materiaalit ovat usein pehmeähköjä – tietty skarppius ja "graafisuus" puuttuvat. Se ei viehätä, vaikka mallejahan on moneen lähtöön myös naisten osastolla, ehkä sellaisiakin, jotka olisivat käyttökelpoisia tähän tarkoitukseen. Olen aina vierastanut hötöisiä vaatteita. Kehoni on sporttinen ja ryhdikäs, kuitenkin aina jotenkin vääränmallinen jakkupukuun: lantion kaarta ei ole, eikä ampiaisvyötäröä, leveähköt hartiat ja alipainon sijaan terveen luomulihaksikkaan ihmisen paino ja muoto.

Mutta mistä saan toivomani puvun omilla mitoillani? Ihan alusta asti ei varmaankaan ole varaa pukua teettää (ja aikaakin vain vajaat 8 vkoa) eli räätälöity puku taitaa olla poissuljettu vaihtoehto. Halua sellaiseen tietysti olisi... Mittapuku voisi olla mahdollisuuksien rajoissa, korjauksilla ja kavennuksilla saisi ehkä valmispuvustakin sopivan, en osaa sanoa.

Hemmetti, miten tämä nyt voi olla näin vaikeaa. En ole muutenkaan mikään vaatteiden shoppailija. Vinkkejä otetaan vastaan: minkä vaateliikkeen/vaatturiliikkeen puoleen kannattaisi kääntyä (Helsingissä mieluiten)?

Tekee näköjään taas yötöitä ja alkaa olla niin uuvuksissa, että jupisee ääneen Diktoniusta. Merkillisiä runoja; ne täytyy lukea ääneen, terävästi, "äänteitä sylkien". Olisin nuorena varmaan kirjoittanut tämänkaltaisia, jos... Jos. Välillä naurattaa, sillä tämä ei ole mitään lastenkirjallisuutta (ja minulle tätä on luettu iltasatujen sijaan). Rivejä, jotka maistuvat suussa verenpunaisilta.

Olen lukioikäisestä asti (ja erityisesti silloin) pitänyt myös Markku Lahtelasta. En ole koskaan ajatellut, että herrojen Diktonius ja Lahtela tuotannoilla olisi mitään keskinäistä yhteyttä (D:n Min dikt on kaksikymmenluvun alusta ja Lahtela sijoittuu 1960- ja 70-luvuille) – mutta ilmiselvästihän yhteys on. Täytyy palata tarkastelemaan tätä myöhemmin, ja toisaalla.

Rakkahin lähikirjastoni, Kallion kirjasto, avattiin tänään (sopivasti Runebergin päivänä) runsaan kolmen kuukauden remontin jäljiltä entistä ehompana. Väsymyksestä huolimatta kävin jo avajaispäivän iltana katsomassa, miten olohuonettani on remontissa kohdeltu. Asun niin lähellä, että hipsin kirjastoon talvisinkin ihan kotivaatteissa; kuin olohuoneeseen, joskus ihan olemaan, töitäkin tekemään (omalla läppärillä), lukemaan. Ylimmän kerroksen kotini on rauhaisa, lukemiseen ja työskentelyyn täydellisen sopiva – joskus kuitenkin keskittymisen taustalle tarvitsee toiminnan ääniä, ja siihen kirjasto rauhallisine äänimaailmoineen on sopiva paikka.

Lainasin fiilispohjalta muutamia kirjoja, vaikka aikaa tuntuu olevan aina liian vähän ja yöpöydälläni on jo ennestään jonossa kolme kirjaa: Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä, Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Jussi Kylätaskun Akuaba. (Ei siis mitään ihan uutta, mutta 2000-luvun kamaa kuitenkin.)

Voitin 500 euron matkalahjakortin vaivautumalla loppusyksystä käyttämään pari minuuttia puhelinoperaattorini asiakaskyselyyn vastaamiseen netissä (lisäksi tarvittiin ripaus tuuria). Matkalahjakortti on Aurinkomatkoille, se selvisi vasta eilen, kun kortti kolahti postiluukusta. En ole mikään seuramatkailija (ostan yleensä lennot erikseen ja mietin majoitusta sitten – niin hintakin on aina halvempi). Saa Aurinkomatkoiltakin erikseen lentoja, mutta ne eivät ole niin edullisia eikä valinnanvapautta ole niin määrättömästi kuin kaikilta toimijoilta verkosta vapaasti hakemalla.

Mutta koska lahjakortti ei onneksi ole henkilöön sidottu ja on voimassakin 14 kuukautta vielä, saatan saada myytyä sen täyteen arvoonsa lähisukulaiselleni, joka on aikeissa lähteä seuramatkalle.

Ja minä pääsen valitsemaan kesäisen kaupunkikohteen aivan vapaasti. (Rantalomakohteet ovat täysin poissuljettuja vaihtoehtoja. Olen levoton liikkuja ja tarvitsen hektisen kaupunkiympäristön, paljon tekemistä, tapahtumia ja nähtävää. Myös kuvataiteen kenttää haluan seurata (onhan se edellinen ammattinikin)...) Berliini tällä kertaa? Varmaankin. Läheisen naisystävän kanssa, loma.

Tänään, töistä kotiin tullessa, eteisen lattialla odotti jälleen kirje (ihan oikea paperille kirjoitettu ja kuoreen pakattu kirje – niitäkin vielä lähetetään) hyvältä ystävältä (ystävyytemme alkoi jo lapsuudessa). Emme ole välimatkan – maantieteellisen etäisyyden lisäksi myös elämäntilanteemme ovat ajautuneet aika kauas toisistaan – tavanneet vuosiin, mutta kirjeet kulkevat harvakseltaan tasaisesti; kirjeissä etäisyyttä ei huomaa, ne ovat yhtä välittömiä kuin aina ennenkin.

Opettajan työn etuihin kuuluu se, että talvisena arkipäivänä saattaa ehtiä kotiin ajoissa iltapäivällä, valoisaan aikaan. Ylimmän kerroksen asuntoani valaisi talvinen aurinko, koti tuntui lämpimältä. Katselin pitkään, mietteliäänä, ikkunoistani koko kaupungin yli merelle asti avautuvaa huikeaa esteetöntä näkymää. Valkoinen kaupunki, taivaansini, Tuomiokirkko, auringonpalo vielä ikkunoissa.

Avasin kirjeen ja jo tunnustelemalla ja tuoksusta olisin voinut arvata keneltä se on. Jättimuki kahvia ja runebergintorttu. Minun vuoroni aloittaa kirje, jota saatan jatkaa ja täydentää useana seuraavanakin päivänä.

Tila: väsynyt
Syy: liian vähän unta, liikaa töitä ja äsken vielä syöty ainakin kolmen edestä pannulla wokattuja täysjyvänuudeleita sokeriherneenpaloilla, vesikastanjoilla, broilersuikaleilla, paprikalla, parsakaalilla ja tiukalla chilitahnalla.

Kopiokone jumitti töissä, joten äikänope vähän jumitti oppitunneilla ottaessaan väsyneenä suunnitelma-B:t, -C:t ja -D:t käyttöön. Yksi mukava sanavalmis oppilas kysyi kesken hiljaisen tunnin leikkisän ystävällisesti, tykkäänkö kirjallisuudesta ihan homona. Hymyilin takaisin ja sanoin reippaaseen tapaani, että tykkään. Muutama oppilas nosti katsettaan kirjoitushommasta ja hymyili; luokassa oli leppoisa tekemisen meininki (prosessikirjoittamista) ja kaikilla hyvä olla.

Kotona odottivat kuraiset jalanjäljet, eteisestä kylpyhuoneeseen – jälkien koosta päätellen huoltohenkilö oli ollut huoltomies. Ja viemäri haisi edelleen. Hajuun ärsyyntyneenä (ja vinkin saatuani) päätin vielä kokeilla etikkaa – olisikohan hyväksyttävää kaataa balsamiviinietikkaa viemäriin, ajattelin, kun väkiviinaetikkaa ei vain kaapissani ollut. (Halpaa vaaleaa balsamicoa vain, tietysti, ihan markettitavaraa; käytän yleensä tummaa, joten tämä joutikin viemäriin.)

Jälkiruoka vie minulta vielä joskus sormet: jäisen puolukkasurvoksen lohkominen kippoon vaatisi japanilaisen vihannesveitsen sijaan pienen kirveen... Kun olin muksu, pakastin oli täynnä 2dl:n jugurttipurkkeihin jäädytettyjä puolukkasurvoksia – jo edesmenneen äitini keino varjella arkkupakastimelta herkkuja etsivien lastensa pikku käsiä. Jos sormeni ovat tallella vielä ensi kesänä, taidan siirtyä takaisin pikkupurkkeihin...

Olipas alku blogille... (edellinen). Mutta sellaista arki on, huoneessa. Ajattelen blogiakin jonkinlaisena omana tilana, huoneena, jossa voi ajatella ääneen, olla kokonaan hiljaa, tavata ihmisiä, lukea, piirtää, tehdä töitä, laittaa aamiaista, itkeä, hymyillä, katsoa ikkunasta ulos Helsingin 11. kaupunginosaan – eikä mahdotonta ole sekään, että viemäri haisee.

Parhaita asioita tänään: lumi, jäisenä suoraan pakastimesta kulhoon hakattu hileinen puolukkasurvos (ollut suurta herkkuani aina), liiallinen kahvinjuonti, se kermainen kerros jota on aina viilin päällä, Pitkänsillan jäähuurteinen kaide (johon useampikin ohikulkija oli painanut kämmenensä kuvan), kendotreenit, sauna, Lautatarhantien sporapysäkin kohdalla oleva verkkoaita (johon joku hurmaava ihminen on keltaisesta nauhasta muovannut tekstin "Muista hengittää", kaunokirjaimin), lähikirjastot, puhdas pyykki – ja ystävät.